Naiivisti sitä aina kuvittelee, että kun puhutaan lastenohjelmista, 1990-luvun alkupuolella syntyneet olisivat katsoneet suunnilleen samoja tv-sarjoja, vhs-kasetteja ja elokuvia ja näistä voisi keskustella suunnilleen kenen kanssa hyvänsä. Eihän Suomessa nyt niin paljon valinnanvaraa lastenohjelmissa ole koskaan ollut, että ikäryhmän katselukokemuksiin kauheasti hajontaa syntyisi.
Ja pah, sanon minä. 1990-luvun alkupuolella syntynyt ikäryhmä tuntuu jakavan keskenään suunnilleen neljä sarjaa; Muumit, Pikku Kakkosen, Pokemonin ja Disney klassikot (usein tosin myös Hopeanuoli ja Matka maailma ympäri 80 päivässä). Jos tämän perusjaon ulkopuolisista sarjoista alkaa keskustella, saa huudella tovin ennen kuin joku muukin kuin oman äänen kaiku vastaa. Ja toisinaan juttu voi luiskahtaa helposti sarjoihin, joita ei kerta kaikkiaan kykene itse muistamaan koskaan katsoneensa (minun tapauksessani esim. Samurai Pizza Cats tai Varjoankka).
Siinä, mtä kukakin muistaa katsoneensa tai on edes katsonut, on hämmentävän monta muuttujaa. Katselukokemuksiin kun tuntuvat vaikuttaneen varsinkin sisarusten määrä, ikä ja sukupuoli (eli mitä vanhemmille sisaruksille oli ostettu ja nauhoitettu tai mitä nuorempien sisarusten pakottamana tuli katsoneeksi), asuinalue (esimerkiksi Nelonen ei näkynyt kaikkialla Suomessa 1990-luvun puolivälissä tai loppupuolella, samoin kirjastojen vhs-valikoimat olivat erilaisia) ja omat kiinnostuksenkohteet ja muisti (olen tavannut ihmisiä, jotka eivät muista lapsuudestaan kuin kaksi tai kolme lastenohjelmaa).
Tässäpä introkappaleet muutamasta sarjasta, joita minä muistan kyllä katsoneeni, mutta joita kukaan muu ei tunnusta katsoneensa (tai ainakin katsojia esiintyy hyvin harvoin). Erityisesti Candy Candy ja Tarina vailla loppua oli rakkaita <3
lauantai 12. marraskuuta 2011
maanantai 7. marraskuuta 2011
Pieniä kulttuuritekoja
Sen lisäksi, että jokin pieni piru meni minuun parisen viikkoa sitten ja luin virolaisten kalevalamittaisen kansalliseepos Kalevipoegin kannesta kanteen syyslomalla, sain myös vihdoin ja viimein käsiini ensimmäisen osan Kaoru Morin uusimmasta Bride's story-mangasta.
Rakastan Kaoru Morin tyyliä ihan liikaa. Se nainen vain on hävyttömän hyvä piirtämään kauniita yksityiskohtia ja näpertämään mitä kauneimpia vaatteita! Tosin totuuden nimissä on sanottava, että tällä kertaa Mori on tainnut keskittyä vaatteisiin ja kulttuurisiin yksityiskohtiin vähän liikaakin ja unohtanut juonenkuljetuksen ja hahmokehityksen... Tarina ei oikein tuntunut vielä ensimmäisessä osassa pääsevän vauhtiin, joten minulla on suuria odotuksia kakkososan varalle.
Toinen lähiaikojen mainittava kulttuuriteko on varmaan se, että Bunraku tuli vihdoin kauppoihin (Anttilasta 12 euroa) ja katsottiin se sitten porukalla.
Silkkaa rakkautta heti ensimmäisellä selauskerralla *w*
Rakastan Kaoru Morin tyyliä ihan liikaa. Se nainen vain on hävyttömän hyvä piirtämään kauniita yksityiskohtia ja näpertämään mitä kauneimpia vaatteita! Tosin totuuden nimissä on sanottava, että tällä kertaa Mori on tainnut keskittyä vaatteisiin ja kulttuurisiin yksityiskohtiin vähän liikaakin ja unohtanut juonenkuljetuksen ja hahmokehityksen... Tarina ei oikein tuntunut vielä ensimmäisessä osassa pääsevän vauhtiin, joten minulla on suuria odotuksia kakkososan varalle.
Toinen lähiaikojen mainittava kulttuuriteko on varmaan se, että Bunraku tuli vihdoin kauppoihin (Anttilasta 12 euroa) ja katsottiin se sitten porukalla.
Visuaalisesti ehkä yksi upeimpia vähään aikaan näkemiäni elokuvia *w*
Bunraku on - vähän Bride's storyn tapaan - aivan mielettömän kaunis ja värikylläinen! Jännitin Gackton englannin puolesta kovastikin, mutta kun se vihdoin avasi suunsa, aksentti olikin ihan kivalta kuulostava, ei lainkaan yltiötankeroinen. Sain tästä kuitenkin ihan mielettömät One Piece-välähdykset, vaikkei tarinalla ole mitään tekemistä One Piecen kanssa. Ohjaaja Guy Moshe on lukenut ehkä vähän liikaa shonen mangaa... Mitään muuta lajityyppiluokitusta en nimittäin leffalle keksi kuin "shonen-vaikutteinen, taiteellisesti kuvattu toimintaleffa".
maanantai 24. lokakuuta 2011
Paikkoja, joissa haluaisin käydä (osa 2)
Jatkoa seuraa sittenkin! Ensimmäisen osan tällä otsikolla kulkevasta sarjasta julkaisin toukokuussa ja kun nyt kerran tuli tungettua tuo osa 1 otsikkoon sulkuihin, ajattelin, että on samantekevää tehdä toinenkin osa. Paikkojen numerointi jatkuu yhteydessä edellisen postauksen kanssa~
Paikka 3: Naturhistoriska riksmuseet, Ruotsi
Sijainti: Frescativägen 40, Tukholma
Perustettu: 1819
Nettisivut: Naturhistoriska riksmuseet
Edellisen postauksen paikkoihin verrattunahan tämä tuntuu suorastaan yltiörealistiselta, helposti toteutettavissa olevalta käyntikohteelta. Museon perusnäyttelyihin kuuluvat muunmuassa näyttely Maan 4,5 miljardia vuotta pitkästä historiasta, ihmisen anatomiaa valottavat sekä Ruotsin luontoa esittelevät näyttelyt ja ilmeisesti jonkin verran myös vaihtelevia näyttelyitä. Minua museoon vetää tasan yksi asia; Maapallon historiasta kertovaan näyttelyyn kuuluvat dinosaurusten luurangot.
Jo vuosikausia minulla on ollut lista ns. "pienistä unelmista" ja yksi noista unelmista on nähdä ihka-aito dinosauruksen luuranko. Se on sinällään hassu haave, kun ottaa huomioon, etteivät dinosaurukset ole minua koskaan muuten millään tavoin kiehtoneet. En omistanut pentunakaan yhtä ainutta muovidinosaurusta, en katsonut Maa aikojen alussa-elokuvia tai lukenut tiiliskiven paksuisia kuvakirjoja noista maailmanalun matelijoista.
Jos käynnille pitäisi kehittää toinenkin syy, se voisi olla museorakennuksen arkkitehtuuri. Se näyttää kuvissa nimittäin kertakaikkisen upealta *w*
Paikka 3: Naturhistoriska riksmuseet, Ruotsi
Sijainti: Frescativägen 40, Tukholma
Perustettu: 1819
Nettisivut: Naturhistoriska riksmuseet
Jo vuosikausia minulla on ollut lista ns. "pienistä unelmista" ja yksi noista unelmista on nähdä ihka-aito dinosauruksen luuranko. Se on sinällään hassu haave, kun ottaa huomioon, etteivät dinosaurukset ole minua koskaan muuten millään tavoin kiehtoneet. En omistanut pentunakaan yhtä ainutta muovidinosaurusta, en katsonut Maa aikojen alussa-elokuvia tai lukenut tiiliskiven paksuisia kuvakirjoja noista maailmanalun matelijoista.
Jos käynnille pitäisi kehittää toinenkin syy, se voisi olla museorakennuksen arkkitehtuuri. Se näyttää kuvissa nimittäin kertakaikkisen upealta *w*
Joku voisi kenties ehdottaa, että menisin laannuttamaan dinosauruskuumettani Heurekaan, jossa ilmeisesti on myös meneillään jonkinlainen dinosaurusnäyttely. Ikävä kyllä siellä ei taida olla luurankoja... Ja nimenomaan luurankoja minä tällä kertaa haluan nähdä. Kenethän saisin tälle reissulle huijattua mukaan...
Paikka 4: Sedlecin luukirkko
Sijainti: Kutná Hora, Tšekki
Rakennettu: 1511
Hyvä on sitten. Myönnän olevani mainoksen uhri. Ihastuttava ystäväiseni Pihla nimittäin kävi Tšekin tasavallassa tänä kesänä ja vieraili samalla reissulla Sedlecissä. Ja näytti sitten vielä minulle kuvia matkan jälkeen (en minä muuten edes tietäisi koko paikan olemassaolosta). Mutta ihan rehellisesti. Kuka muka ei tahtoisi nähdä kirkkoa, jonka sisustus on kasattu pääasiassa ihmisten luista?
Jos tarkkoja ollaan, Sedlec ei oikeastaan ole kirkko vaan ihan vain kappeli. Siellä säilytetään suunnilleen 40 000 ihmisen luita, joista suurin osa on kappelin alueella olleeseen, keskiajalta peräisin olevaan hautausmaahan haudattujen jäämistöä.
Sijainti: Kutná Hora, Tšekki
Rakennettu: 1511
Hyvä on sitten. Myönnän olevani mainoksen uhri. Ihastuttava ystäväiseni Pihla nimittäin kävi Tšekin tasavallassa tänä kesänä ja vieraili samalla reissulla Sedlecissä. Ja näytti sitten vielä minulle kuvia matkan jälkeen (en minä muuten edes tietäisi koko paikan olemassaolosta). Mutta ihan rehellisesti. Kuka muka ei tahtoisi nähdä kirkkoa, jonka sisustus on kasattu pääasiassa ihmisten luista?
Jos tarkkoja ollaan, Sedlec ei oikeastaan ole kirkko vaan ihan vain kappeli. Siellä säilytetään suunnilleen 40 000 ihmisen luita, joista suurin osa on kappelin alueella olleeseen, keskiajalta peräisin olevaan hautausmaahan haudattujen jäämistöä.
Tähän väliin minun on ihan pakko todeta, että yleensä inhoan sitä, että ihmisten luita ja muita jäännöksiä esitellään erilaisissa näyttelyissä lasivitriineissä. Vastustan syvästi mm. muumioiden esillepanemista museoissa, sillä minusta se loukkaa ihmisen intiimiteettiä ja tuntuu jopa häpäisyltä, ihmisen uskonnollisten kokemusten vähättelyltä. Haudoista kaivetut ihmiset ovat eläessään uskoneet siihen, että juuri oikeaoppinen hautaaminen vie heidät turvallisesti kuolemanjälkeiseen elämään ja väkivaltainen repiminen ylös haudoista museon loisteputkien alle, läpinäkyviin lasivitriineihinn ihmisten toljotettavaksi ei kerta kaikkiaan tunnu minusta oikealta. Puhumattakaan nyt siitä, että kaikki vainajan mukaan annetut, kuolemanjälkeistä elämää turvaamaan tarkoitetut tavarat on ripoteltu ympäri museosaleja - pahimmassa tapauksessa ympäri maailmaa. Vaikka uskonnollisesti katsoen ihminen onkin kai jo siirtynyt kuoleman seuraavalle tasolle, ehkä jopa syntynyt uudelleen - onhan hautajaisista parhaassa tapauksessa jo tuhansia vuosia -, tuntuu minusta silti kamalan kurjalta nähdä luurankoja tai muumioita museoiden vitriineissä.
Sedlecin kohdalla olen jostain syystä kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen. Epäilisin tämän johtuvan siitä, ettei Sedlecissä säilytettäviä jäännöksiä ole koskaan viety pois sen kirkkokunnan siunaamalta alueelta, johon kyseiset kuolleet luottivat eläessään. Ennemminkin tuntuu, että ne on vain siirretty arkusta koristeelliseen mauseloumiin.
Tämän postauksen kohteet olivatkin kovin luupainotteisia...
Sedlecin kohdalla olen jostain syystä kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen. Epäilisin tämän johtuvan siitä, ettei Sedlecissä säilytettäviä jäännöksiä ole koskaan viety pois sen kirkkokunnan siunaamalta alueelta, johon kyseiset kuolleet luottivat eläessään. Ennemminkin tuntuu, että ne on vain siirretty arkusta koristeelliseen mauseloumiin.
Tämän postauksen kohteet olivatkin kovin luupainotteisia...
perjantai 21. lokakuuta 2011
Maisemanvaihdos
Vaihdoin maisemaa Pielisjoen rannalta Saimaan kaakkoisnurkalle, jossa niittykukatkin kukkivat vielä lokakuun puolivälissä, hallaöiden jälkeenkin. Samalla blogi jäi vähän noin niin kuin huomiotta.
Isompaa, parempaa postausta on tulossa varmaan lähiaikoina, mutta jaan kanssanne pari kuvaa näin ensihätään, ettei blogini ihan hiljene.
Isompaa, parempaa postausta on tulossa varmaan lähiaikoina, mutta jaan kanssanne pari kuvaa näin ensihätään, ettei blogini ihan hiljene.
perjantai 26. elokuuta 2011
Tapaus nostalgia
Kun yöpaikan lahjoittanut kaveri kysyi minulta tiistai-iltana Dir en greyn keikan jälkeen, miten keikka meni ja oliko minulla hauskaa, punnitsin vakavasti hetken aikaa puhjetako kauheaan vinuvanuvalitukseen siitä, kuinka päätäni särki koko keikan ajan, vatsassa velloi määrittelemätön paha olo ja joku idiootti eturivissä kuvasi melkein koko keikan ajan iPhonellaan. Mutta koska paha olo väistyi aina, kun pääsin hyppimään ja riehumaan eikä kuvaava typerys nyt niin paljon häirinnyt, päätin valita siitä vinuvanuvalitus-nauhan vierestä vähän positiivisemman version.
Loppujen lopuksi ainoa asia, johon voin sanoa olleeni oikeasti tyytymätö on se, ettei Shinya näyttäytynyt lavan etuosassa juuri ollenkaan : << Perkele Shinya, sinua minä pääasiassa tulin paikalle katsomaan! (Tähän väliin kauniissa sulkulausekkeessa huomautettakoon, että minulle syyt lähteä dirujen keikoille ovat tärkeysjärjestyksessään suunnilleen: 1. Musiikki 2. Shinya 3. Kaikki muu)
Purin sitten "yhyy, en nää Shinyaa"-ahdistustani Toshiyaan, josta on vanhemmiten tullut vielä entistäkin pahempi diiva. Ja uudelleen stailattu partajeesus Kaorukin oli tosi energisen oloinen ja näytti oikein hyvältä <3 Ja vihdoin ja viimein vähän lihonut Die <3 Ja Kyosta nyt puhumattakaan.
Oikeastaan tiivistettynä tässä keikassa ei ollut omalta osaltani mitään uutta. Paitsi, että jonotin nyt vähemmän aikaa (alle tunnin) kuin vuoden 2007 keikoille (kaiketi jotain nelisen tuntia per keikka). Vanhojen päiväkirjamerkintöjen mukaan olen nimittäin ollut aina joko väsynyt tai huonovointinen dirujen keikoilla :'D Ja jokaisella kerralla olen fanitellut Toshiyaa, kun Shinya on piilotellut rumpujensa takana. Mitäs sitä nyt tavoistaan poikkeamaan!
Ai se musiikki? No se nyt on aina yhtä ihanaa, miksi siitä sen suuremmin puhumaan.
Loppujen lopuksi ainoa asia, johon voin sanoa olleeni oikeasti tyytymätö on se, ettei Shinya näyttäytynyt lavan etuosassa juuri ollenkaan : << Perkele Shinya, sinua minä pääasiassa tulin paikalle katsomaan! (Tähän väliin kauniissa sulkulausekkeessa huomautettakoon, että minulle syyt lähteä dirujen keikoille ovat tärkeysjärjestyksessään suunnilleen: 1. Musiikki 2. Shinya 3. Kaikki muu)
Purin sitten "yhyy, en nää Shinyaa"-ahdistustani Toshiyaan, josta on vanhemmiten tullut vielä entistäkin pahempi diiva. Ja uudelleen stailattu partajeesus Kaorukin oli tosi energisen oloinen ja näytti oikein hyvältä <3 Ja vihdoin ja viimein vähän lihonut Die <3 Ja Kyosta nyt puhumattakaan.
Oikeastaan tiivistettynä tässä keikassa ei ollut omalta osaltani mitään uutta. Paitsi, että jonotin nyt vähemmän aikaa (alle tunnin) kuin vuoden 2007 keikoille (kaiketi jotain nelisen tuntia per keikka). Vanhojen päiväkirjamerkintöjen mukaan olen nimittäin ollut aina joko väsynyt tai huonovointinen dirujen keikoilla :'D Ja jokaisella kerralla olen fanitellut Toshiyaa, kun Shinya on piilotellut rumpujensa takana. Mitäs sitä nyt tavoistaan poikkeamaan!
Ai se musiikki? No se nyt on aina yhtä ihanaa, miksi siitä sen suuremmin puhumaan.
maanantai 22. elokuuta 2011
Sanomatta paras
Koska sisäinen fanityttöni.
Koska Nosturi huomenna.
Koska en oikein voi keskittyä mihinkään muuhun.
Koska tänne on ihan järkyttävän monta kertaa eksytty hakusanalla "Dir en grey".
Koska tahdotte nähdä näitä kuitenkin.
___________________________________________________
Sain lopultakin valmiiksi kaverille tarkoitetun "kiitos kun olet olemassa ja tuhannet kiitokset siitä, että saan majoittua luonasi vain pitkän kivenheiton päässä keikkapaikasta, vaikka tulenkin takaisin mitä epämääräisimmissä fanityttöhuuruissa ja joudut kuuntelemaan minua illalla, vaikkei aihe kiinnosta sinua pätkääkään"-lahjan ->
Ennen kuin kukaan ennättää kysyä, kerrottakoon, että kyllä se on (väristään huolimatta) porkkana ja kyllä se on amigurumi ja kyllä se on tehty Mia Bengtssonin "Amigurumi - virkkaa omat maskottisi"-kirjan (Atena, 2010) ohjeella.
Ja hah, sen tekeminen oli oikeastaan aika hauskaa. Olen niin vitsin taitava käsityöläinen että <3
Koska Nosturi huomenna.
Koska en oikein voi keskittyä mihinkään muuhun.
Koska tänne on ihan järkyttävän monta kertaa eksytty hakusanalla "Dir en grey".
Koska tahdotte nähdä näitä kuitenkin.
___________________________________________________
Sain lopultakin valmiiksi kaverille tarkoitetun "kiitos kun olet olemassa ja tuhannet kiitokset siitä, että saan majoittua luonasi vain pitkän kivenheiton päässä keikkapaikasta, vaikka tulenkin takaisin mitä epämääräisimmissä fanityttöhuuruissa ja joudut kuuntelemaan minua illalla, vaikkei aihe kiinnosta sinua pätkääkään"-lahjan ->Ennen kuin kukaan ennättää kysyä, kerrottakoon, että kyllä se on (väristään huolimatta) porkkana ja kyllä se on amigurumi ja kyllä se on tehty Mia Bengtssonin "Amigurumi - virkkaa omat maskottisi"-kirjan (Atena, 2010) ohjeella.
Ja hah, sen tekeminen oli oikeastaan aika hauskaa. Olen niin vitsin taitava käsityöläinen että <3
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Elämän pienet hämmästykset
Koin tänään niin monta hämmentävää, jiiruihin liittyvää, lievää shokeeraantumista aiheuttavaa yllätystä, että katson vain oikeudeksi ja kohtuudeksi koota niistä yhden kokonaisen merkinnän.
Hämmästyksen aihe numero 1:
Plastic Treen Ryutaro on jo 38-vuotias!
Apua, en olisi ikinä koskaan arvannut Ryutaron oikeaa ikää, jos joku olisi kysynyt. Arvon herra laulaja nimittäin näyttää siltä, että voisi iältään olla mitä tahansa 20 ja 35 ikävuoden väliltä, mutta että vaille nelikymppinen?! Ehei. Tämä tosin taas varmaan oli niitä asioita, jotka kaikki minua lukuunottamatta tietävät.
En yleensä muista jiirujen ikiä (paitsi dirujen ja mucculaisten), mutta tämä oli niin hämmentävä tieto, että muistan tämän varmaan loppuikäni. Toisin sanoen Ryutaron vanheneminen loppuu tähän ja jos joku erehtyy viiden vuoden päästä minulta tiedustelemaan miten vanha mies tämä Plastic Treen laulaja onkaan, vastaan että 38 (vähän samaan tapaan Miyavi on minulle varmaan aina ja ikuisesti 27-vuotias).
Hämmästyksen aihe numero 2:
X Japanin ihastuttavan kitaristin Patan ulkonäkö Club Zy.n elokuun 15. päivänä postaamissa kuvissa;
Hämmästyksen aihe numero 3:
D=OUTin kitaristi Ibuki ja Andon basisti Ken ovat veljeksiä!
Minä mitään Dautoa kuuntele (tämän lauseenpätkän kirjoitettuani tosin aloin miettiä miksen kuuntele ja lähdin etsimään näytteitä bändin musiikista), enkä oikeastaan Andoakaan sen vertaa (siihen sentään tiedän syyn), mutta olen jo pitkään pitänyt Keniä yhtenä maailman lutuisimmista basisteista. Ja tunnustan, en hämmentynyt tästä niin pahasti kuin noista kahdesta ylemmästä aiheesta. Tämä on vaan lähinnä sööttiä.
Varmistusta tämän tiedon paikkaansapitävyyteen etsiessäni törmäsin sitten lisäinformaatioon, että v-last bändin kitaristit Yoshi ja Hiro ovat kaksoset. Siitä en sitten edes jaksanut enää hämmästyä :D
Tällaista pientä häröilyä tänään.
Hämmästyksen aihe numero 1:
Plastic Treen Ryutaro on jo 38-vuotias!
En yleensä muista jiirujen ikiä (paitsi dirujen ja mucculaisten), mutta tämä oli niin hämmentävä tieto, että muistan tämän varmaan loppuikäni. Toisin sanoen Ryutaron vanheneminen loppuu tähän ja jos joku erehtyy viiden vuoden päästä minulta tiedustelemaan miten vanha mies tämä Plastic Treen laulaja onkaan, vastaan että 38 (vähän samaan tapaan Miyavi on minulle varmaan aina ja ikuisesti 27-vuotias).
Hämmästyksen aihe numero 2:
X Japanin ihastuttavan kitaristin Patan ulkonäkö Club Zy.n elokuun 15. päivänä postaamissa kuvissa;
Pata... Mitä tapahtui?
Enkö vain ole nähnyt sinusta viime aikoina kuvia, jotka todistaisivat tämän muutoksen tapahtuneen hitaasti, ei niin yhtäkkisesti kuin se minusta tuntuu tapahtuneen?
Enkö vain ole nähnyt sinusta viime aikoina kuvia, jotka todistaisivat tämän muutoksen tapahtuneen hitaasti, ei niin yhtäkkisesti kuin se minusta tuntuu tapahtuneen?
Hämmästyksen aihe numero 3:
D=OUTin kitaristi Ibuki ja Andon basisti Ken ovat veljeksiä!
Varmistusta tämän tiedon paikkaansapitävyyteen etsiessäni törmäsin sitten lisäinformaatioon, että v-last bändin kitaristit Yoshi ja Hiro ovat kaksoset. Siitä en sitten edes jaksanut enää hämmästyä :D
Tällaista pientä häröilyä tänään.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
257 sivua Aasiasta
Löysin meidän kesämökin kirjahyllystä niin veikeän kirjan, etten kertakaikkiaan voi vastustaa kiusausta tehdä postausta siitä. Saanen siis esitellä Juha Remeksen ihastuttavan teoksen Tunne Aasia (WSOY, 1997).
Luettuani tämän lähestulkoon kannesta kanteen (jättäen joitain osia lukematta, myönnän!), minun oli ihan pakko tulla koneelle tarkistamaan kuka ihme on Juha Remes. Kirjoittajan tervehdyksen mukaan ainakin mies, joka on asunut ja työskennellyt Aasiassa vuosina 1991-1993 ja... No, eipä sitten muuta. Ei mitään tietoa siitä missä päin Aasiaa herra Remes kenties on asustellut ja työskennellyt, ei tietoa koulutuksesta tai erityisosaamisesta. Ikävä kyllä netti ei tehnyt minua hullua hurskaammaksi, joten en vieläkään tiedä onko Remes isokin kiho suomalaisessa talouselämässä tai arvostettukin Aasian tuntija.
Alunperin ajattelin, ettei minulla ole Tunne Aasia-kirjasta mitään positiivista sanottavaa. En itse pidä hiukkaakaan siitä, miten Remes niputtaa kaikki Aasian maat samaan kasaan huomioimatta juurikaan esimerkiksi sitä kuilua, joka ammottaa vaikkapa Japanin ja Intian kulttuurien välillä. Enkä kyllä ole erityisen ihastunut Remeksen tapaan kuvata aasialaisia. Ihan kuin lukisi jotain 1800-luvun siirtomaaisäntäharrastelija-antropologin muistiinpanojen ja halpahintaisen horoskooppilehdykän yhteentörmäystä.
Lisäksi minusta tuntuu suorastaan edesvastuuttomalta se, että Remes kirjoittaa lahjojen antamista käsittelevässä kappaleessa "Hyviä valintoja voivat olla myös pienet elektroniikkalahjat, mm. hiustenkuivaimet ja kellot.", vaikka jo kiinan kielen alkeisoppikirjasta löytyy tieto siitä kuinka "lahjoittaa kello" (送钟 sòng zhong) ääntyy samoin kuin "saattaa kuolemaan" (送终). Graah. Ilmeisesti Kiina ei sitten ole niin aasialainen valtio, että tällainen pikkuseikka olisi syytä mainita edes suluissa sivun alalaidassa. Toisen aika jättimäisen virheen Remes tekee väittäessään malajia ja indonesiaa arabiansukuisiksi kieliksi... Arabia nyt kuitenkin sattuu ainakin toistaiseksi majailemaan luokassa afroaasialaiset kielet, kun taas indonesia ja malaji lasketaan austronesialaisiksi kieliksi. Ihan syystäkin.
Eli toisin sanoen, jos teillä nyt sattuu olemaan puutetta Aasia-painotteisesta lukemisesta ja haluatte lukea kirjan, jossa otetaan huomioon valtava alue Saudi-Arabiasta (jep jep, Remes kyllä on ottanut takasivuille mukaan Saudi-Arabian ja Kuwaitin, mutta jättänyt esimerkiksi Mongolian kokonaan pois. Jännää. Ilmeisesti Mongolia sitten lasketaan johonkin Keski-Aasiaan, joka ei ole Aasiaa sanan varsinaisessa merkityksessä) Intian kautta Kambodzan poikki, koukaten Filippiineille ja sieltä Taiwanin, Japanin ja Koreoiden kautta Kiinaan.
Luettuani tämän lähestulkoon kannesta kanteen (jättäen joitain osia lukematta, myönnän!), minun oli ihan pakko tulla koneelle tarkistamaan kuka ihme on Juha Remes. Kirjoittajan tervehdyksen mukaan ainakin mies, joka on asunut ja työskennellyt Aasiassa vuosina 1991-1993 ja... No, eipä sitten muuta. Ei mitään tietoa siitä missä päin Aasiaa herra Remes kenties on asustellut ja työskennellyt, ei tietoa koulutuksesta tai erityisosaamisesta. Ikävä kyllä netti ei tehnyt minua hullua hurskaammaksi, joten en vieläkään tiedä onko Remes isokin kiho suomalaisessa talouselämässä tai arvostettukin Aasian tuntija.
Alunperin ajattelin, ettei minulla ole Tunne Aasia-kirjasta mitään positiivista sanottavaa. En itse pidä hiukkaakaan siitä, miten Remes niputtaa kaikki Aasian maat samaan kasaan huomioimatta juurikaan esimerkiksi sitä kuilua, joka ammottaa vaikkapa Japanin ja Intian kulttuurien välillä. Enkä kyllä ole erityisen ihastunut Remeksen tapaan kuvata aasialaisia. Ihan kuin lukisi jotain 1800-luvun siirtomaaisäntäharrastelija-antropologin muistiinpanojen ja halpahintaisen horoskooppilehdykän yhteentörmäystä.
Lisäksi minusta tuntuu suorastaan edesvastuuttomalta se, että Remes kirjoittaa lahjojen antamista käsittelevässä kappaleessa "Hyviä valintoja voivat olla myös pienet elektroniikkalahjat, mm. hiustenkuivaimet ja kellot.", vaikka jo kiinan kielen alkeisoppikirjasta löytyy tieto siitä kuinka "lahjoittaa kello" (送钟 sòng zhong) ääntyy samoin kuin "saattaa kuolemaan" (送终). Graah. Ilmeisesti Kiina ei sitten ole niin aasialainen valtio, että tällainen pikkuseikka olisi syytä mainita edes suluissa sivun alalaidassa. Toisen aika jättimäisen virheen Remes tekee väittäessään malajia ja indonesiaa arabiansukuisiksi kieliksi... Arabia nyt kuitenkin sattuu ainakin toistaiseksi majailemaan luokassa afroaasialaiset kielet, kun taas indonesia ja malaji lasketaan austronesialaisiksi kieliksi. Ihan syystäkin.
Mutta kuten sanottu, en voi puhua tästä kirjasta pelkkää pahaa. Pikkuvirheitä sattuu ja niitä kuuluu kaiketi sietää. Lisäksi Remeksen kirja alkaa olla jo aika vanha ja maailma on muuttunut neljässätoista vuodessa (esimerkiksi Thaimaassa on tapahtunut jonkinasteista taloudellista edistymistä). Lisäksi tekstin painopiste on liike-elämässä, neuvotteluista selviämisessä ja liike-elämän yleisaasialaisten piirteiden kuvaamisessa. Erityisen mahtavia ovat jokaiselle Aasian maalle erikseen kirjoitetut historiatiivistykset ja markkinoiden yleiskuvaukset, joista saa melko hyvän käsityksen kunkin maan tilanteesta. Me likes ♥
Lisäksi Remestä on varmasti höykytetty viimeisten neljäntoista vuoden aikana ihan riittävästi kirjan pikkuvirheistä ja kielikuvista, joten ehkei minun enää tarvitse. Eli toisin sanoen, jos teillä nyt sattuu olemaan puutetta Aasia-painotteisesta lukemisesta ja haluatte lukea kirjan, jossa otetaan huomioon valtava alue Saudi-Arabiasta (jep jep, Remes kyllä on ottanut takasivuille mukaan Saudi-Arabian ja Kuwaitin, mutta jättänyt esimerkiksi Mongolian kokonaan pois. Jännää. Ilmeisesti Mongolia sitten lasketaan johonkin Keski-Aasiaan, joka ei ole Aasiaa sanan varsinaisessa merkityksessä) Intian kautta Kambodzan poikki, koukaten Filippiineille ja sieltä Taiwanin, Japanin ja Koreoiden kautta Kiinaan.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
Seuraavasta vasemmalle
Waw, nyt on kuulkaa ollut aika kiva viikko~. Tehtiin äidin kanssa viikonloppuna nimittäin pikamatka Lappeenrantaan eikä arkikaan ole vielä päässyt maistumaan puulta. Ajattelin tehdä pikapostauksen tuosta matkasta ja jakaa jotain tunnelmia.
Täytyy myöntää, että oli varsin eksoottinen reissu. Pysähdyttiin monilla pikkupaikkakunnilla - kuten Joutsenossa, Simpeleellä ja Parikkalassa - joiden olemassaolon kyllä junakuulutusten ansiosta tietää, mutta joissa ei tule ikinä käytyä (ehkäpä siksi, että omalla autolla ei muutenkaan tule paljon itärajalla seikkailtua Kiteetä lukuunottamatta).
Venäjää kuuli ja näki koko matkan ihan kiitettävästi, samoin tavalla tai toisella Karjalaan viittaavia kaupallisten matkailuyritysten nimiä (Karjalan Lomahovi, Laatokan portti, Viipuri Golf), joiden etuliitteet vaihtelivat pohjoisesta etelään mennessä (Kiteen seudulla suositaan sanaa Karjala, puolivälissä, jossain Parikkalan tietämillä tykätään Laatokasta ja Lappeenranta on erikoistunut Viipuri-nimen käyttöön. Jossain vaiheessa taisi vilahtaa Kannaskin, mikä osoitti suorastaan päätähuimaavaa mielikuvitusta.).
Sellainen pikareissu siis. Välillä tuli vettä niin että moottoritie lainehti, mutta pääsääntöisesti aurinko paistoi koko ajan. Yöpaikan löytäminen olikin aika jännää puuhaa, kun ensimmäisestä hotellista tarjottiin vain ei oo:ta ja varoiteltiin, että kaikki Lappeenranta-Imatra-akselin majoituspaikat ovat täynnä... Mutta onneksi järjestyi petipaikka kaikesta huolimatta.
Täytyy myöntää, että oli varsin eksoottinen reissu. Pysähdyttiin monilla pikkupaikkakunnilla - kuten Joutsenossa, Simpeleellä ja Parikkalassa - joiden olemassaolon kyllä junakuulutusten ansiosta tietää, mutta joissa ei tule ikinä käytyä (ehkäpä siksi, että omalla autolla ei muutenkaan tule paljon itärajalla seikkailtua Kiteetä lukuunottamatta).
Venäjää kuuli ja näki koko matkan ihan kiitettävästi, samoin tavalla tai toisella Karjalaan viittaavia kaupallisten matkailuyritysten nimiä (Karjalan Lomahovi, Laatokan portti, Viipuri Golf), joiden etuliitteet vaihtelivat pohjoisesta etelään mennessä (Kiteen seudulla suositaan sanaa Karjala, puolivälissä, jossain Parikkalan tietämillä tykätään Laatokasta ja Lappeenranta on erikoistunut Viipuri-nimen käyttöön. Jossain vaiheessa taisi vilahtaa Kannaskin, mikä osoitti suorastaan päätähuimaavaa mielikuvitusta.).
Joutsenossa on paljon söpöjä, puiden reunustamia katuja.
Lappeenrannassa taas monta kivan näköistä taloa~
Imatralla vanha tuttu Valtionhotelli, joka oli sateisesta säästä huolimatta oikein söötti.
Simpeleeltä ei valitettavasti ole yhtään kuvaa. Käväistiin siellä Antiikki ja keräily-messuilla, jossa itärajan läheisyyden huomasi lähinnä siitä, että melkein joka kolmannella näytteilleasettajalla tuntui olevan pöydässään jotain Neuvostoliitossa vuonna 1980 pidettyihin kesäolympialaisiin liittyvää tavaraa.
Parikkalan puolella pysähdyttiin yhdessä Suomen omituisimmista ilmaisnähtävyyksistä eli Patsaspuistossa. Hämärään muistikuvaan turvaten voin todeta käyneeni siellä jo joskus lapsena, mutta mikseipä pitkästä aikaa uudestaan kävisi. Patsaspuistosta saa oikein mukavat keskitysleirifibat enkä vieläkään usko, että patsaiden tekijällä on ollut ihan kaikki inkkarit kanootissaan...
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Uusia aluevaltauksia
Julma totuus on, ettei työtätekevällä kansanosalla liiemmin riitä aikaa bloggailuun. Tai siis ainakaan kesätöitä tekevällä, kun päivät menee sisätiloissa töissä ja illalla on pakko päästä ulos tuulettumaan ja uimaan.
Sain siis heinäkuuksi töitä paikallisesta kirjastosta. On kuulkaa jännää hommaa... Työtehtäviin voi päivän mittaan kuulua mitä tahansa perus asiakaspalvelusta (lainaus, palautus, varaus, hyllytys, poisto-ostot jne.) vanhojen aikakausilehtien numerojärjestykseen pistämisestä aina lastenosaston uusien ikkunakoristeiden ideointiin ja toteutukseen.
Erityisen mielellään vakituinen henkilökunta tuntuu ulkoistaneen lastenkirjojen hyllytyksen minulle; niitä kun ei ole erityisen mukava hyllyttää, kun hyllyt näin kesäaikaan tuntuvat olevan ratkeamispisteessä (vanhemmat: olette vastuuttomia, jos ette lue lapsillenne!) ja matalan sijaintinsa takia kirjojen hyllytyksessä kipeytyvät parhaassa tapauksessa sekä selkä, polvet että vielä nilkatkin. Typerä veto sinällään laittaa minut lastenhyllyjä hyllyttämään, kun ottaa huomioon, että olen pidempi kuin yksikään vakituisen henkilökunnan naisjäsenistöstä...
Hyvin olen kuitenkin tämän kaksi viikkoisen viihtynyt ja melkoisen kivaakin ollut jopa! Erityistä plussaa tässä on ollut se, että olen löytänyt tusinoittain kirjoja, jotka tahdon lukea jahka aikaa taas on. Varsin inhaa tässä hommassa on kuitenkin se, että päivällä tulee usein sellainen suunnilleen tunnin tauko, jolloin asiakkaita ei käy käytännössä ollenkaan. Siinä ehtii hyvinkin lukea pari sivua jotain kirjaa, jos hyllytettävää tai muuta kehittävää tekemistä ei ole. Mutta sitten kun asiakas ilmaantuu näköpiiriin, on varsin epämukavaa ja kivuliastakin palata reaalimaailmaan kirjan mielenkiintoisesta miljööstä. Ja itkettävää se on sekin, kun asiakas lainaa juuri sen kirjan/lehden/elokuvan, jota on koko päivän katsellut sillä silmällä, että sen napata työpäivän päätteeksi mukaan...
Mutta sellaisia kuulumisia tänne. Animeconiin en lähtenyt, Nekoconinkin aikaan olin maaseudulla juhlimassa kaverin synttäreitä. Coneista kertovat postaukset taitaakin jäädä tältä kesältä tuohon alkukuun Kawacon- merkintään (joka muuten on poikinut ainakin 23 uutta kävijää. Hmm...). Pitää kehittää jotain postausaiheita lähitulevaisuudessa.
Sain siis heinäkuuksi töitä paikallisesta kirjastosta. On kuulkaa jännää hommaa... Työtehtäviin voi päivän mittaan kuulua mitä tahansa perus asiakaspalvelusta (lainaus, palautus, varaus, hyllytys, poisto-ostot jne.) vanhojen aikakausilehtien numerojärjestykseen pistämisestä aina lastenosaston uusien ikkunakoristeiden ideointiin ja toteutukseen.
Erityisen mielellään vakituinen henkilökunta tuntuu ulkoistaneen lastenkirjojen hyllytyksen minulle; niitä kun ei ole erityisen mukava hyllyttää, kun hyllyt näin kesäaikaan tuntuvat olevan ratkeamispisteessä (vanhemmat: olette vastuuttomia, jos ette lue lapsillenne!) ja matalan sijaintinsa takia kirjojen hyllytyksessä kipeytyvät parhaassa tapauksessa sekä selkä, polvet että vielä nilkatkin. Typerä veto sinällään laittaa minut lastenhyllyjä hyllyttämään, kun ottaa huomioon, että olen pidempi kuin yksikään vakituisen henkilökunnan naisjäsenistöstä...
Hyvin olen kuitenkin tämän kaksi viikkoisen viihtynyt ja melkoisen kivaakin ollut jopa! Erityistä plussaa tässä on ollut se, että olen löytänyt tusinoittain kirjoja, jotka tahdon lukea jahka aikaa taas on. Varsin inhaa tässä hommassa on kuitenkin se, että päivällä tulee usein sellainen suunnilleen tunnin tauko, jolloin asiakkaita ei käy käytännössä ollenkaan. Siinä ehtii hyvinkin lukea pari sivua jotain kirjaa, jos hyllytettävää tai muuta kehittävää tekemistä ei ole. Mutta sitten kun asiakas ilmaantuu näköpiiriin, on varsin epämukavaa ja kivuliastakin palata reaalimaailmaan kirjan mielenkiintoisesta miljööstä. Ja itkettävää se on sekin, kun asiakas lainaa juuri sen kirjan/lehden/elokuvan, jota on koko päivän katsellut sillä silmällä, että sen napata työpäivän päätteeksi mukaan...
Mutta sellaisia kuulumisia tänne. Animeconiin en lähtenyt, Nekoconinkin aikaan olin maaseudulla juhlimassa kaverin synttäreitä. Coneista kertovat postaukset taitaakin jäädä tältä kesältä tuohon alkukuun Kawacon- merkintään (joka muuten on poikinut ainakin 23 uutta kävijää. Hmm...). Pitää kehittää jotain postausaiheita lähitulevaisuudessa.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Tapaaminen joella - Kawacon 2011
Raahasin luuni lauantaina viittä vaille kolmenkymmenen asteen helteessä Joensuussa pidettyn Kawaconin menoa ihmettelemään. Tänään en sitten enää jaksanut mökiltä lähteä keskustaan ajamaan vaan nautin sietämättömän kylmästä säästä lehtiä lukien.
Täytyy tunnustaa, etten kauheita Kawaconilta odottanut; ohjelmatarjonta näytti niukalta eikä myyntipöytäpuolellakaan vaikuttanut olevan täyttä, moni tuttukin oli perunut tulemisensa viime tingassa. Paljon ei porukkaa paikalla ollutkaan, vaikka tiloja olisi kyllä ollutkin isommallekin conittajaporukalle. Tuttuja kuitenkin piisasi, joten hengailuseurasta ei ollut puutetta :3 Lauantaista muodostuikin tosi kiva, aurinkoinen hengailupäivä, kun "pakko nähdä"-ohjelmaa ei ollut paljoakaan ja jono karaokeen oli melko lyhyt. Jonot joka paikkaan olivat ylipäätään lyhyitä. Luksusta~
Ilmastointiin Joensuun armas ammattikoulu voisi kuitenkin panostaa... Urumin paras myyntiartikkeli lauantaina oli kaikesta päätellen paperiviuhkat.
Kawaan kuului myös yllätys, joka olisi varmasti saanut paatuneimmankin conkävijän hämmästymään. Varmaan ensimmäistä kertaa suomalaisen cosplayn historiassa cosplaykisan osallistujissa oli enemmän mies- kuin naispuolisia henkilöitä (jako taisi olla jotain 10-6 tms. Tarkastakaa, jos jostain virallisempaa tietoa löydätte). Olin tästä itse vähän hämilläni. Toisaalta paikalla pyöri muutenkin yllättävän paljon kaksilahkeisia... (= Suomen animanga-yhteisö alkaa miehistyä? Miespuoliset harrastajat uskaltautuvat vihdoin tulemaan maanpinnalle? Tyttöharrastajat siirtyvät vähitellen "coolimpien" juttujen pariin? Vai huomioinko minä itse vain yksinkertaisesti miehenpuolikkaat paremmin kuin ennen?).
Paneelin "Miksi conini meni pieleen?" kävin myös katsastamassa ja saihan siellä nauraakin. Olen tosin edelleen sitä mieltä, että jonkun pitäisi pitää paneeli aiheesta hulluimmat con-kokemukset, jossa yleisö saisi kertoa ratkiriemukkaita tarinoita coneistaan. Tämänkertainen paneeli liippasi läheltä aihetta, mutta meni ehkä vähän masentavuuden puolelle yleisön "Kengät hiersi, kaverit jätti, oli tyhmää ohjelmaa, jonotus kusi"-tyyppisillä kertomuksillaan. Mutta eihän hassut tapahtumat conia pilaa vaan juuri ne ikävät.
Mutta niin. Minulle jäi itselleni oikein hyvä mieli lauantaista :3 En ole yhtään pahoillani, jos tämä jäi viimeiseksi conkokemuksekseni tänä kesänä (kuten vahvasti epäilen). Parasta Kawassa oli kuitenkin se, että pelostani huolimatta en onnistunut saamaan parkkisakkoja koko päivänä~
Täytyy tunnustaa, etten kauheita Kawaconilta odottanut; ohjelmatarjonta näytti niukalta eikä myyntipöytäpuolellakaan vaikuttanut olevan täyttä, moni tuttukin oli perunut tulemisensa viime tingassa. Paljon ei porukkaa paikalla ollutkaan, vaikka tiloja olisi kyllä ollutkin isommallekin conittajaporukalle. Tuttuja kuitenkin piisasi, joten hengailuseurasta ei ollut puutetta :3 Lauantaista muodostuikin tosi kiva, aurinkoinen hengailupäivä, kun "pakko nähdä"-ohjelmaa ei ollut paljoakaan ja jono karaokeen oli melko lyhyt. Jonot joka paikkaan olivat ylipäätään lyhyitä. Luksusta~
Ilmastointiin Joensuun armas ammattikoulu voisi kuitenkin panostaa... Urumin paras myyntiartikkeli lauantaina oli kaikesta päätellen paperiviuhkat.
Huomatkaa viuhkojen määrä ja nuutuneet ilmeet. Oli kuuma
Kawaan kuului myös yllätys, joka olisi varmasti saanut paatuneimmankin conkävijän hämmästymään. Varmaan ensimmäistä kertaa suomalaisen cosplayn historiassa cosplaykisan osallistujissa oli enemmän mies- kuin naispuolisia henkilöitä (jako taisi olla jotain 10-6 tms. Tarkastakaa, jos jostain virallisempaa tietoa löydätte). Olin tästä itse vähän hämilläni. Toisaalta paikalla pyöri muutenkin yllättävän paljon kaksilahkeisia... (= Suomen animanga-yhteisö alkaa miehistyä? Miespuoliset harrastajat uskaltautuvat vihdoin tulemaan maanpinnalle? Tyttöharrastajat siirtyvät vähitellen "coolimpien" juttujen pariin? Vai huomioinko minä itse vain yksinkertaisesti miehenpuolikkaat paremmin kuin ennen?).
Paneelin "Miksi conini meni pieleen?" kävin myös katsastamassa ja saihan siellä nauraakin. Olen tosin edelleen sitä mieltä, että jonkun pitäisi pitää paneeli aiheesta hulluimmat con-kokemukset, jossa yleisö saisi kertoa ratkiriemukkaita tarinoita coneistaan. Tämänkertainen paneeli liippasi läheltä aihetta, mutta meni ehkä vähän masentavuuden puolelle yleisön "Kengät hiersi, kaverit jätti, oli tyhmää ohjelmaa, jonotus kusi"-tyyppisillä kertomuksillaan. Mutta eihän hassut tapahtumat conia pilaa vaan juuri ne ikävät.
Mutta niin. Minulle jäi itselleni oikein hyvä mieli lauantaista :3 En ole yhtään pahoillani, jos tämä jäi viimeiseksi conkokemuksekseni tänä kesänä (kuten vahvasti epäilen). Parasta Kawassa oli kuitenkin se, että pelostani huolimatta en onnistunut saamaan parkkisakkoja koko päivänä~
torstai 23. kesäkuuta 2011
Lapsi tuli kotiin
Levyn muovikääreeseen isketyn tarran mukaan Kosmikud on depressiivirockia eli mistään kauhean letkeästä, tanssittavasta kesämusiikista ei ole kyse. Yhteistyö Kauko Röyhkän kanssa kertoo ehkä jotain...
Puolisen vuotta olen kuitenkin bändiä kuitenkin iloisesti kuunnellut ja yhtä iloisena voin suositella melkein kelle tahansa eteenkinpäin. Viime aikoina olen ollut erityisen mieltynyt tähän biisiin:
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Sivu sivun perään
Olen jakanut yksinkertaisia listoja lukemistani kirjoista ennenkin ja koska viime aikoina on pitkästä aikaa tullut enemmänkin lueksittua, ajattelin tehdä tuollaisen pikalistan uudestaan.
Edgar Allan Poe: Pelon ja kuoleman tarinoita
Kokoelma Poen ehkä kuuluisimpia novelleja. Sisältää mm. tarinat Soikeakehyksinen muotokuva ja Berenice. Koonnut Harri Haarikko.
Tämä oli oikein nopealukuinen tapaus lähinnä siksi, että monet novelleista olivat minulle jo aikaisemmin tuttuja tapauksia. Poe on kuitenkin kivaa, romanttista kauhua, joten mikseipä sitä lukisi~
Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä
Botswanalaisen etsivän mma Ramotswen tarina jatkuu taas yhdellä uudella mielenkiintoisella toimeksiannolla. Häitäkin pitäisi suunnitella...
Tykkäsin Mma Ramotswe-sarjasta aikanaan kovastikin, mutta tämä oli suoraan sanoen aika tylsä. Lisäksi tällä kertaa ratkaistavana ollut tapaus jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia...
Lisa Jewell: Se ainoa oikea
Joy ja Vince kohtaavat 1980-luvulla pienellä englantilaisella leirintäalueella. Kesäihastuksesta ei kuitenkaan suhdetta kehity, kun kohtalo pistää sormensa peliin... Ikuisesti kestävää rakkautta ensisilmäyksellä?
Kun nimi on tuollainen, lopputuloksesta tuskin voi erehtyä. Mutta jestas miten toimivan juonen Jewell on tähän koonnut. Ei hiukkaakaan ennalta-arvattava ja henkilöhahmotkin sopivan monisävyisiä!
George Orwell: Eläinten vallankumous
Klassikkojen klassikko, Orwellin satu siitä, kuinka eläimet nousevat vallankumoukseen ihmisiä vastaan ja tekevät maatilasta eläinten paratiisin. Vähitellen elämä maatilalla alkaa kuitenkin hullusti muistuttaa elämää ihmisten hallintoaikana...
Sarjassamme "jokaisen pitäisi joskus lukea"-kirja. Ohut, nopealukuinen, helposti ymmärrettävä, surulliseksikin ehkä tekevä ja vuodesta toiseen yhtä iskevä.
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Kertomus venäläisnaisesta, joka jostain syystä törmää aina enemmän tai vähemmän valehteleviin, kaikenikäisiin naisiin.
Jotain novellikokoelman ja yhtenäisen romaanin välimaastosta. Vasta viimeisessä luvussa aloin todella saada kiinni päähenkilön hahmosta.
Marina Lewycka: Muu maa mansikka?
Mansikkapellot, 19-vuotias, Englannista aina haaveillut ukrainalaistyttö ja joukko muita mansikanpoimijoita ympäri maailman erilaisten sattumusten keskellä.
Tarinan opetus numero 1: älä lähde mansikanpoimijaksi Englantiin. Ainakaan jos olet ukrainalainen, nätti, 19-vuotias tyttö. (Tai lähde, jos haaveilet löytäväsi elämäsi rakkauden ja olet valmis tekemään uhrauksia sen vuoksi.)
Tarinan opetus numero 2: älä syö englantilaista, tehotuotettua kananlihaa. Et tahdo tietää missä se on ollut.
And about my personal life; viikonloppu meni oikein rattoisasti kaverin koiraa ja kolmea rottaa vahtiessa. Yöunet jäi pätkittäisiksi, mutta tulipahan ainakin lenkkeiltyä paljon. Hoitopalkaksi sainkin sitten pusutaudin/rauhaskuumeen/mononukleoosin, ihan millä nimellä vaan tahdotte sitä kutsua. Mutta onneksi tämä tautipöpö on varsin söötti tapaus~
Edgar Allan Poe: Pelon ja kuoleman tarinoita
Kokoelma Poen ehkä kuuluisimpia novelleja. Sisältää mm. tarinat Soikeakehyksinen muotokuva ja Berenice. Koonnut Harri Haarikko.
Tämä oli oikein nopealukuinen tapaus lähinnä siksi, että monet novelleista olivat minulle jo aikaisemmin tuttuja tapauksia. Poe on kuitenkin kivaa, romanttista kauhua, joten mikseipä sitä lukisi~
Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä
Botswanalaisen etsivän mma Ramotswen tarina jatkuu taas yhdellä uudella mielenkiintoisella toimeksiannolla. Häitäkin pitäisi suunnitella...
Tykkäsin Mma Ramotswe-sarjasta aikanaan kovastikin, mutta tämä oli suoraan sanoen aika tylsä. Lisäksi tällä kertaa ratkaistavana ollut tapaus jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia...
Lisa Jewell: Se ainoa oikea
Joy ja Vince kohtaavat 1980-luvulla pienellä englantilaisella leirintäalueella. Kesäihastuksesta ei kuitenkaan suhdetta kehity, kun kohtalo pistää sormensa peliin... Ikuisesti kestävää rakkautta ensisilmäyksellä?
Kun nimi on tuollainen, lopputuloksesta tuskin voi erehtyä. Mutta jestas miten toimivan juonen Jewell on tähän koonnut. Ei hiukkaakaan ennalta-arvattava ja henkilöhahmotkin sopivan monisävyisiä!
George Orwell: Eläinten vallankumous
Klassikkojen klassikko, Orwellin satu siitä, kuinka eläimet nousevat vallankumoukseen ihmisiä vastaan ja tekevät maatilasta eläinten paratiisin. Vähitellen elämä maatilalla alkaa kuitenkin hullusti muistuttaa elämää ihmisten hallintoaikana...
Sarjassamme "jokaisen pitäisi joskus lukea"-kirja. Ohut, nopealukuinen, helposti ymmärrettävä, surulliseksikin ehkä tekevä ja vuodesta toiseen yhtä iskevä.
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Kertomus venäläisnaisesta, joka jostain syystä törmää aina enemmän tai vähemmän valehteleviin, kaikenikäisiin naisiin.
Jotain novellikokoelman ja yhtenäisen romaanin välimaastosta. Vasta viimeisessä luvussa aloin todella saada kiinni päähenkilön hahmosta.
Marina Lewycka: Muu maa mansikka?
Mansikkapellot, 19-vuotias, Englannista aina haaveillut ukrainalaistyttö ja joukko muita mansikanpoimijoita ympäri maailman erilaisten sattumusten keskellä.
Tarinan opetus numero 1: älä lähde mansikanpoimijaksi Englantiin. Ainakaan jos olet ukrainalainen, nätti, 19-vuotias tyttö. (Tai lähde, jos haaveilet löytäväsi elämäsi rakkauden ja olet valmis tekemään uhrauksia sen vuoksi.)
Tarinan opetus numero 2: älä syö englantilaista, tehotuotettua kananlihaa. Et tahdo tietää missä se on ollut.
And about my personal life; viikonloppu meni oikein rattoisasti kaverin koiraa ja kolmea rottaa vahtiessa. Yöunet jäi pätkittäisiksi, mutta tulipahan ainakin lenkkeiltyä paljon. Hoitopalkaksi sainkin sitten pusutaudin/rauhaskuumeen/mononukleoosin, ihan millä nimellä vaan tahdotte sitä kutsua. Mutta onneksi tämä tautipöpö on varsin söötti tapaus~
Neiti on infolappusensa mukaan osa GiantMicrobes-tuoteperhettä, jos jotakuta kiinnostaa mistä ihmeestä tällaisia saa~
lauantai 11. kesäkuuta 2011
Viikko meni, viikko tuli
Kuluneen viikon aikana olen;
[x] matkustanut linja-autolla
[x] matkustanut junalla
[x] käynyt Kuopiossa, Jyväskylässä ja Tampereella
[x] lukenut pääsykokeisiin
[x] uinut ensimmäistä kertaa tänä kesänä
Toisin sanoen olin koko viikon maanantaista alkaen enemmän tai vähemmän tien päällä, ensin Kuopiossa, siirtyen sitten Jyväskylään pariksi päiväksi ja lopulta Tampereelle, josta eilen pääsin matkustamaan kotiin. Syy tähän ympäri Suomen matkustamiseen oli mitkäpä muutkaan kuin pääsykokeet. Kiitollinen olisin, jos tietäisin tällä reissaamisella jatko-opiskelupaikan lohkeavan, mutta olen vakavasti alkanut pohtia myös mahdollisia välivuoden aktiviteetteja (ehdotuksia otetaan vastaan! Todennäköisesti päädyn avoimeen lukemaan jotain tai kenties johonkin opistoon... Työtkin voisi olla aika jees.). Välivuosi on totta kai pieni henkilökohtainen maailmanloppu minulle, joka olen aina kuvitellut jatkavani lukion jälkeen suoraan yliopistoon, mutta on sitä pahemmastakin selvitty!
Tapasin reissussa ollessa todella kivoja ihmisiä, vanhempiakin tuttuja, ja serkkuja totta kai. Ja koska aurinko paistoi koko viikon ja lämpöä riitti (niin paljon, että erityisesti Tampereen ahtaassa kivikeskustassa olo oli aika tukala), päätin jo maanantaina, että vedän reissun läpi lomamatka-asenteella (marinoituna lievällä pääsykokeista johtuneella stressillä ja pienellä jännityksellä). Ja olikin oikein kiva lomamatka~ Linja-autolla muutaman välin matkustaessa näki tosi eksoottisia paikkoja eli suomeksi sanottuna pikkukyliä, joihin ei henkilöautolla matkustaessa eksy ja joita ei junan ikkunasta näe (miksi muuten erityisesti Keski-Suomessa kristityt herätysliikkeet pitävät majaansa aina linja-autoasemien lähellä? Matalat vuokrat?).
Matkamuistoiksi reissultani sain uuden päiväkirjan ja sitkeän kurkkukivulla höystetyn nuhan, josta olen itseasiassa ihan kiitollinen! Kipeänä ollessa ei edes itsestä tunnu siltä, että pitäisi tehdä jotain "hyödyllistä", joten tämän päivän olen vain maannut auringossa ja rakastanut maailmaa.
Olen ihan onnellinen, jos ensi viikon sataakin vettä. Saan siinä tapauksessa maata sängyn pohjalla ja lukea. Lukea, lukea, lukea. Lukea fiktiota, lukea romaaneja; jotain, jota lukiessa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja ja jonka sisällöstä kukaan ei kysele pikkumaisia yksityiskohtia. Ah <3
[x] matkustanut linja-autolla
[x] matkustanut junalla
[x] käynyt Kuopiossa, Jyväskylässä ja Tampereella
[x] lukenut pääsykokeisiin
[x] uinut ensimmäistä kertaa tänä kesänä
Toisin sanoen olin koko viikon maanantaista alkaen enemmän tai vähemmän tien päällä, ensin Kuopiossa, siirtyen sitten Jyväskylään pariksi päiväksi ja lopulta Tampereelle, josta eilen pääsin matkustamaan kotiin. Syy tähän ympäri Suomen matkustamiseen oli mitkäpä muutkaan kuin pääsykokeet. Kiitollinen olisin, jos tietäisin tällä reissaamisella jatko-opiskelupaikan lohkeavan, mutta olen vakavasti alkanut pohtia myös mahdollisia välivuoden aktiviteetteja (ehdotuksia otetaan vastaan! Todennäköisesti päädyn avoimeen lukemaan jotain tai kenties johonkin opistoon... Työtkin voisi olla aika jees.). Välivuosi on totta kai pieni henkilökohtainen maailmanloppu minulle, joka olen aina kuvitellut jatkavani lukion jälkeen suoraan yliopistoon, mutta on sitä pahemmastakin selvitty!
Tapasin reissussa ollessa todella kivoja ihmisiä, vanhempiakin tuttuja, ja serkkuja totta kai. Ja koska aurinko paistoi koko viikon ja lämpöä riitti (niin paljon, että erityisesti Tampereen ahtaassa kivikeskustassa olo oli aika tukala), päätin jo maanantaina, että vedän reissun läpi lomamatka-asenteella (marinoituna lievällä pääsykokeista johtuneella stressillä ja pienellä jännityksellä). Ja olikin oikein kiva lomamatka~ Linja-autolla muutaman välin matkustaessa näki tosi eksoottisia paikkoja eli suomeksi sanottuna pikkukyliä, joihin ei henkilöautolla matkustaessa eksy ja joita ei junan ikkunasta näe (miksi muuten erityisesti Keski-Suomessa kristityt herätysliikkeet pitävät majaansa aina linja-autoasemien lähellä? Matalat vuokrat?).
Matkamuistoiksi reissultani sain uuden päiväkirjan ja sitkeän kurkkukivulla höystetyn nuhan, josta olen itseasiassa ihan kiitollinen! Kipeänä ollessa ei edes itsestä tunnu siltä, että pitäisi tehdä jotain "hyödyllistä", joten tämän päivän olen vain maannut auringossa ja rakastanut maailmaa.
Olen ihan onnellinen, jos ensi viikon sataakin vettä. Saan siinä tapauksessa maata sängyn pohjalla ja lukea. Lukea, lukea, lukea. Lukea fiktiota, lukea romaaneja; jotain, jota lukiessa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja ja jonka sisällöstä kukaan ei kysele pikkumaisia yksityiskohtia. Ah <3
maanantai 30. toukokuuta 2011
Autofiction
Ajattelin pitkästä (hah) aikaa esitellä kirjallisuutta. Teen näitä kirjapostauksia varmaan lähinnä siinä toivossa, että joku ehkä kiinnostuisi ja lukisi... No, ei sillä niin väliä. Joka tapauksessa saanen esitellä Akateemisesta torstaina junalukemiseksi mukaani nappaamani Hitomi Kaneharan romaanin Autofiction (オートフィクション):
Kaneharahan oli minulle jo entuudestaan tuttu, ilmestyihän kirjailijan Hebi ni piasu-romaani suomeksi jokunen vuosi sitten nimellä Käärmeitä ja lävistyksiä. Tein siitäkin lyhyen merkinnän aikanaan. Autofcition on vasta toinen Kaneharalta englanniksi käännetty kirja, vaikka nainen onkin kohta kahdeksanvuotisen uransa aikana julkaissut useamman kirjan. Saa nähdä julkaiseeko Sammakko Autofictionin suomeksi joskus tulevaisuudessa...
Autofiction on siitä hyvin hämmentävä kirja, ettei se etene kronologisesti menneisyydestä kohti nykypäivää vaan täysin päinvastoin. Toinen hyvin hämmentävä piirre siinä on, ettei mikään yhdessä luvussa esitetty tuntunut ensimmäisen lukukerran jälkeen suoranaisesti liittyvän edellisen luvun tapahtumiin.
Romaanin päähenkilö Rin on juuri mennyt naimisiin ja palaamassa Tahitilta, jossa on viettänyt kuherruskuukautensa sulhasineen. Kotimaassa Japanissa kirjallisuuden parissa työsekentelevä Rin saa toimittajaltaan ideaksi kirjoittaa kirjallinen omaelämänkerrallista fiktiota, jota lukiessaan lukija voi olla aivan varma ovatko tapahtumat kirjoittajan omasta menneisyydestä vai keksittyjä. Luku luvulta kirja avaa Rinin kokemuksia ensin 18-vuotiaana, sitten 16 ja lopulta 15-vuotiaana. Samalla selviää syitä sille, miksi Rinin ajatuksenkulku ensimmäisessä luvussa tuntuu niin...häiriintyneeltä.
Itse Autofictionia lukiessaan voikin miettiä sen ohella myös sitä, kuinka paljon omaa elämäänsä Kanehara on teokseen kirjoittanut... Pakko sanoa, etten henkilökohtaisesti kyllä usko ihmisen voivan kirjoittaa kirjaa liittämättä siihen jotain omasta kokemusmaailmastaan. Mutta se, kuinka paljon omaa kokemusmaailmaa mukaan liittää onkin sitten asia erikseen.
Mutta niin. Kirjaa löytyy sekä Akateemisesta kirjakaupasta että Suomalaisesta, joten jos kiinnostus heräsi niin hyvin lämpöisästi kehoitan Autofictionin lukemaan. Etenkin, jos on joskus lukenut Käärmeitä ja lävistyksiä ja pitänyt siitä. Itse pidän Kaneharan kuvailusta, siitä, että teksti on hyvin usein puhtaasti päähenkilön polveilevaa ja poukkoilevaa ajatuksenjuoksua. Rinin ajatukset kulkevat välistä sellaisia polkuja, joita itse ei olisi kuvitellut ihan heti kulkevani.
Kaneharahan oli minulle jo entuudestaan tuttu, ilmestyihän kirjailijan Hebi ni piasu-romaani suomeksi jokunen vuosi sitten nimellä Käärmeitä ja lävistyksiä. Tein siitäkin lyhyen merkinnän aikanaan. Autofcition on vasta toinen Kaneharalta englanniksi käännetty kirja, vaikka nainen onkin kohta kahdeksanvuotisen uransa aikana julkaissut useamman kirjan. Saa nähdä julkaiseeko Sammakko Autofictionin suomeksi joskus tulevaisuudessa...
Autofiction on siitä hyvin hämmentävä kirja, ettei se etene kronologisesti menneisyydestä kohti nykypäivää vaan täysin päinvastoin. Toinen hyvin hämmentävä piirre siinä on, ettei mikään yhdessä luvussa esitetty tuntunut ensimmäisen lukukerran jälkeen suoranaisesti liittyvän edellisen luvun tapahtumiin.
Romaanin päähenkilö Rin on juuri mennyt naimisiin ja palaamassa Tahitilta, jossa on viettänyt kuherruskuukautensa sulhasineen. Kotimaassa Japanissa kirjallisuuden parissa työsekentelevä Rin saa toimittajaltaan ideaksi kirjoittaa kirjallinen omaelämänkerrallista fiktiota, jota lukiessaan lukija voi olla aivan varma ovatko tapahtumat kirjoittajan omasta menneisyydestä vai keksittyjä. Luku luvulta kirja avaa Rinin kokemuksia ensin 18-vuotiaana, sitten 16 ja lopulta 15-vuotiaana. Samalla selviää syitä sille, miksi Rinin ajatuksenkulku ensimmäisessä luvussa tuntuu niin...häiriintyneeltä.
Itse Autofictionia lukiessaan voikin miettiä sen ohella myös sitä, kuinka paljon omaa elämäänsä Kanehara on teokseen kirjoittanut... Pakko sanoa, etten henkilökohtaisesti kyllä usko ihmisen voivan kirjoittaa kirjaa liittämättä siihen jotain omasta kokemusmaailmastaan. Mutta se, kuinka paljon omaa kokemusmaailmaa mukaan liittää onkin sitten asia erikseen.
Mutta niin. Kirjaa löytyy sekä Akateemisesta kirjakaupasta että Suomalaisesta, joten jos kiinnostus heräsi niin hyvin lämpöisästi kehoitan Autofictionin lukemaan. Etenkin, jos on joskus lukenut Käärmeitä ja lävistyksiä ja pitänyt siitä. Itse pidän Kaneharan kuvailusta, siitä, että teksti on hyvin usein puhtaasti päähenkilön polveilevaa ja poukkoilevaa ajatuksenjuoksua. Rinin ajatukset kulkevat välistä sellaisia polkuja, joita itse ei olisi kuvitellut ihan heti kulkevani.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Paikkoja, joissa haluaisin käydä (osa 1)
Otin vapauden lisätä otsikon perään "osa 1" ihan siltä varalta, että innostun tekemään tällaisia postauksia lisää. Suunnitelmani ovat suuret ja tahdon pistää jokaisesta paikasta mahdollisimman paljon kuvamateriaalia nähtäville, selventämään osaltaan miksi tahtoisin näihin paikkoihin mennä. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että tästä(kin) postauksesta tuli pitkä.
Paikka 1: Hashiman saari, Japani
Sijainti: n. 15km Nagasakista länteen
Pinta-ala: 0,063 km²
Asukasluku: 0
Hashima oli ensimmäisiä paikkoja Japanissa, jonne avattiin hiilikaivos 1887. Hiiltä louhittiin merenpohjasta aina vuoteen 1974, jolloin se monien muiden japanilaisten hiilikaivosten tavoin suljettiin Japanin siirtyessä yhä enemmän öljyn käyttöön ensisijaisena energianlähteenä. Parhaimmillaan saarella oli yli 5000 asukasta ja maailman korkein väestöntiheys.
Nykyään Hashimalla ei enää asu ketään, mutta ilmeisesti säästösyistä sitä ei ole purettu vaan sen annetaan lahota pystyyn. Se onkin mitä mielenkiintoisin prosessi, sillä Hashima on käytännössä katsoen rakennettu pelkästä betonista.
Ilmeisesti ainakin jossain vaiheessa Nagasakista järjestettiin jonkinlaisia turistimatkoja Hashimalle, mutta nykyään viranomaiset eivät kaiketi suosittele saarelle menemistä alati kasvavan romahdusvaaran takia. Tämän tiedon avulla ja seuraavista kuvista voikin sitten koettaa päätellä, miksi Hashima on kerännyt mainetta myös kummitussaarena~
source
Paikka 2: Ulaanbaatar/Ulan Bator, Mongolia, pääkaupunki
Sijainti: n. 350km Mongolian Venäjän vastaisesta rajasta
Asukasluku: n. 1 milj.
Väestöntiheys: 235/km2
Olisin voinut laittaa paikaksi ihan pelkän Mongolian, mutta ajattelin kuitenkin tarkentaa. Mongolia on yksi maailman harvimpaan asutuista maista. Ihmisiä siellä on vähän päälle kolme miljoonaa, väestöntiheyden ollessa koko maassa 1,8 / km². Verrokkina voin kertoa, että Suomen väestöntiheys on 17,70 / km².
Nykyään Mongolia on kenties vähän unohdettu lapsi, vaikka historiallisesti sen vaikutus on ulottunut melkein koko Euraasian halki. 1200-luvulla mongolien hallitsema alue nimittäin kattoi alueet Korean eteläisimmästä kärjestä Unkariin, siis suunnilleen tällaisen alueen (muistaako kukaan Tshingis-kaania?). Valtakunta alkoi kuitenkin hajota yhä pienempiin osiin Kublai-kaanin aikoihin ja lopulta se lakkasi oikeastaan olemasta.
Nykyinen Mongolia kannatti kommunistista aatetta suunnilleen vuodesta 1921 vuoteen 1990 ja oli itse asiassa yllättäen paremmissa väleissä Neuvostoliiton kuin Kiinan kanssa, mikä näkyy ehkä jossain määrin siinä, että vuonna 1937 Mongoliassa siirryttiin kyrillisten kirjainten käyttöön. Ennen tätä kirjoitettiin muutama vuosi latinalaisilla, vaikka mongolialaisilla itseasiassa on myös melko vanha, oma kirjoitusjärjestelmänsä.
Mongolialaisten elämäntapa nojasi monta tuhatta vuotta paimentolaisuuteen ja hevosenkasvatukseen. Maassa onkin aina ollut huomattavasti enemmän karjaa kuin ihmisiä ja 1200-luvulla mongolialaisten sotatekniikka perustuikin osittain juuri tämän seikan hyödyntämiseen. Vaikka armeija oli todellisuudessa melko pieni, saattoi vihollista ratsastajattomien hevosten avulla huijata luulemaan sitä paljon suuremmaksi.
Nykypäivän Mongolia on...melko köyhä. BKT henkeä kohden on noin 3000 dollaria (Suomessa esim. noin 30 000 dollaria/asukas). Lisäksi mongolialainen elämäntapa on kenties lievässä kriisissä kaupungistumista suosittelevan nykykulttuurin ja hyvien laidunmaiden vähenemisen takia. Eteläkorealainen populaarikulttuuri on ilmeisesti Mongoliassa ainakin tällä hetkellä pinnalla (tosin missäpä ei...), minkä voidaan ainakin osittain selittyvän kielten oletetulla sukulaisuudella (suomalaisetkin voisi ruveta kuuntelemaan enemmän virolaista musiikkia~).
Nyt joku varmaan kyseenalaistaa miksen vain ihan suosiolla matkusta Lappiin :'D Mutta eihän se olisi yhtään sama asia~
Paikka 1: Hashiman saari, Japani
Sijainti: n. 15km Nagasakista länteen
Pinta-ala: 0,063 km²
Asukasluku: 0
Hashima oli ensimmäisiä paikkoja Japanissa, jonne avattiin hiilikaivos 1887. Hiiltä louhittiin merenpohjasta aina vuoteen 1974, jolloin se monien muiden japanilaisten hiilikaivosten tavoin suljettiin Japanin siirtyessä yhä enemmän öljyn käyttöön ensisijaisena energianlähteenä. Parhaimmillaan saarella oli yli 5000 asukasta ja maailman korkein väestöntiheys.
Nykyään Hashimalla ei enää asu ketään, mutta ilmeisesti säästösyistä sitä ei ole purettu vaan sen annetaan lahota pystyyn. Se onkin mitä mielenkiintoisin prosessi, sillä Hashima on käytännössä katsoen rakennettu pelkästä betonista.
Ilmeisesti ainakin jossain vaiheessa Nagasakista järjestettiin jonkinlaisia turistimatkoja Hashimalle, mutta nykyään viranomaiset eivät kaiketi suosittele saarelle menemistä alati kasvavan romahdusvaaran takia. Tämän tiedon avulla ja seuraavista kuvista voikin sitten koettaa päätellä, miksi Hashima on kerännyt mainetta myös kummitussaarena~
sourcePaikka 2: Ulaanbaatar/Ulan Bator, Mongolia, pääkaupunki
Sijainti: n. 350km Mongolian Venäjän vastaisesta rajasta
Asukasluku: n. 1 milj.
Väestöntiheys: 235/km2
Olisin voinut laittaa paikaksi ihan pelkän Mongolian, mutta ajattelin kuitenkin tarkentaa. Mongolia on yksi maailman harvimpaan asutuista maista. Ihmisiä siellä on vähän päälle kolme miljoonaa, väestöntiheyden ollessa koko maassa 1,8 / km². Verrokkina voin kertoa, että Suomen väestöntiheys on 17,70 / km².
Nykyään Mongolia on kenties vähän unohdettu lapsi, vaikka historiallisesti sen vaikutus on ulottunut melkein koko Euraasian halki. 1200-luvulla mongolien hallitsema alue nimittäin kattoi alueet Korean eteläisimmästä kärjestä Unkariin, siis suunnilleen tällaisen alueen (muistaako kukaan Tshingis-kaania?). Valtakunta alkoi kuitenkin hajota yhä pienempiin osiin Kublai-kaanin aikoihin ja lopulta se lakkasi oikeastaan olemasta.
Nykyinen Mongolia kannatti kommunistista aatetta suunnilleen vuodesta 1921 vuoteen 1990 ja oli itse asiassa yllättäen paremmissa väleissä Neuvostoliiton kuin Kiinan kanssa, mikä näkyy ehkä jossain määrin siinä, että vuonna 1937 Mongoliassa siirryttiin kyrillisten kirjainten käyttöön. Ennen tätä kirjoitettiin muutama vuosi latinalaisilla, vaikka mongolialaisilla itseasiassa on myös melko vanha, oma kirjoitusjärjestelmänsä.
Mongolialaisten elämäntapa nojasi monta tuhatta vuotta paimentolaisuuteen ja hevosenkasvatukseen. Maassa onkin aina ollut huomattavasti enemmän karjaa kuin ihmisiä ja 1200-luvulla mongolialaisten sotatekniikka perustuikin osittain juuri tämän seikan hyödyntämiseen. Vaikka armeija oli todellisuudessa melko pieni, saattoi vihollista ratsastajattomien hevosten avulla huijata luulemaan sitä paljon suuremmaksi.
Nykypäivän Mongolia on...melko köyhä. BKT henkeä kohden on noin 3000 dollaria (Suomessa esim. noin 30 000 dollaria/asukas). Lisäksi mongolialainen elämäntapa on kenties lievässä kriisissä kaupungistumista suosittelevan nykykulttuurin ja hyvien laidunmaiden vähenemisen takia. Eteläkorealainen populaarikulttuuri on ilmeisesti Mongoliassa ainakin tällä hetkellä pinnalla (tosin missäpä ei...), minkä voidaan ainakin osittain selittyvän kielten oletetulla sukulaisuudella (suomalaisetkin voisi ruveta kuuntelemaan enemmän virolaista musiikkia~).
Nyt joku varmaan kyseenalaistaa miksen vain ihan suosiolla matkusta Lappiin :'D Mutta eihän se olisi yhtään sama asia~
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Lukemistoa
Onnistuin viimein kaappaamaan kirjastosta mukaani Marguerite Abouetin ja Clément Oubrerien Norsunluurannikolle sijoittuvan sarjakuvateoksen Aya - elämää Yop Cityssä.
Olen halunnut lukea tämän viimevuotisesta ilmestymisestään asti ja vaihtanut kirjakaupassa päättämättömänä painoa jalalta toiselle arpoessani kannattaisiko kyseinen teos ostaa vai ei. Hyllyyn se on yleensä jäänyt lähinnä melko korkean hintansa takia. Toivotaan, että sitä löytyy vielä siinä vaiheessa, kun minulla on taas varaa ostaa se (= kun saan taas uusia kirjakaupan lahjakortteja joillain kissanristiäisillä...). Silloin olisi jo luvattu kakkososakin ehkä mahdollista löytää.
Minuu harmittaa vietävästi, etten ole elämäni aikana ennättänyt lukea Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta niin paljon kuin tuntuisi mielekkäältä.
Tahtoisin kyllä lukea.
Ongelma vain on, että se mitä kirjaston hyllyt minulle tarjoavat luettavaksi ei suinkaan usein ole sitä mitä tahtoisin lukea. Afrikkaan tavalla tai toisella liittyvien kirjojen takakansissa kun yleensä vilahtelee sellaisia sanoja kuin SOTA, NÄLÄNHÄTÄ, LAPSISOTILAAT, HIV, AIDS, PAKKOAVIOLIITTO, KÖYHYYS, RAISKAUKSET, TALOUDELLINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ, ORJUUS, TERRORI, VALLANKAAPPAUS, TYTTÖJEN YMPÄRILEIKKAUKSET. Tarkoituksellinen CapsLock.
Minut (ja varmaan kaikki muutkin) on pumpattu niin täyteen kuvia Afrikan kurjuudesta, köyhyydestä ja valottomalta näyttävästä tulevaisuudesta, ettei ketään jaksa enää kiinnostaa. Tämän kaiken mediamyllytyksen jälkeen onkin hyvin mystistä kuulla vapaaehtoistyöntekijöiden/lähetyssaarnaajien/järjestöjen työntekijöiden näkemyksiä siitä, että "Afrikassa elää hyvin elämäniloisia ihmisiä". Itse asiassa meidän lukion maantiedon kirjastakin taitaa löytyä tämäntyyppinen lause...
Mutta mitä mitä? Miksei se elämänilo saavuta minua kuin harvoin tuon kaiken CapsLock-kurjuuden vastapainoksi? Kyllä minun mielenkiintoni Afrikkaa kohtaan olisi varmasti astetta suurempi, jos sieltä tulisi useammin jotain positiivistakin tekstiä sisältävää kirjallisuutta, jonka koko juoni ei rakentuisi kauheiden tapahtumien ympärille tai pieniä tarinoita pienten ihmisten normaalista arkielämästä maissa, joissa ei sotia käydä tai kärsitä yhä pahenevasta nälänhädästä.
Tätä tyhjiötä Aya täyttää osaltaan melkoisen hyvin, luvataanhan jo takakannessa lyhyesti ja ytimekkäästi että:
"Palkitun tekijäkaksikon Aya-teossarja esittelee afrikkalaista arkea aivan toisenlaiseen tyyliin kuin mihin olemme tottuneet. Ei jatkuvia katastrofeja vaan todellista elämää."
Ja aaa, minä todella rakastuin tähän!
Hahmot ovat hirmuisen elävän oloisia ja persoonallisia, eivät muistuta liikaa toisiaan ja niiden välinen kemia toimii~ Lisäksi henkilöiden välillä vallitsee aivan ihana tasapaino; siinä missä on asteen verran tyhjäpäisiä bilettäjiä, on myös kunnianhimoisia opiskelijoita.
Ainona piskuisena miinuksena voi tietysti pitää sitä, että tarina alkaa vuodesta 1978. Nykypäivän elämänmenon kuvaajana se ei siis ole ehkä kovinkaan tarkka, mutta miksipä tarvitsisi ollakaan, lähihistoriakin on kivaa luettavaa.
Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän jos tahtoo lukea hyvin toteutetun, mielenkiintoisella juonella varustetun sarjakuvan ja/tai jos tahtoo tietää millaista arkielämää afrikkalaiseen keskiluokkaan kuuluvat ihmiset voivat hyvinkin viettää.
Sanoin tosiaan, etten ole paljon Afrikasta lukenut, mutta jos haluaa lukea pieniä tarinoita Afrikasta voin suositella ainakin seuraavia kirjoja:
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe-sarja)
Monet on tästä varmaan joskus kuulleetkin. Mma Ramotswe on botswanalainen, ehkä hieman keski-ikää lähentelevä nainen, joka päättää ryhtyä yksityisetsiväksi. Kirjojen tyyli on jossain määrin verkkainen, melko aurinkoinen ja hyvää mieltä herättävä (jonkun mielestä ehkä jopa yltiöpositiivinen). Sarjaa on ilmestynyt suomeksi tähän mennessä kaiketi yhdeksän kirjaa, englanniksi vähän enemmän. Lisäksi siitä on ilmestynyt televisiosarja.
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Novellikokoelma, jota lukiessa ainakin itse kävin valehtelematta läpi kaikki tunteet kyllästymisestä kuplivaan iloon. Jotkin tarinat toivat minulle syystä tai toisesta mieleen kirjat, joita Neuvostoliitosta ja itäblokin maista on aikojen saatossa kirjoitettu. Asteen verran ironinen, hiukkasen sarkastinen, höystettynä tietyllä sympatialla.
Sitten on tietysti Yle ihanainen, joka lanseerasi minua ja kaltaisiani uteliaita ihmisiä varten Kolmas ulottuvuus-dokumenttipaketin, joka koostuu pääosin kehittyvistä maista kertovista dokumenteista. Dokumentteja voi katsoa ilmaiseksi YleAreenasta (hakusanalla Kolmas ulottuvuus löytyy hyvin). YleTeema myös näyttää dokumentteja; täältä löytyy ilmeisesti lista tulevista, televisiossa esitettävistä dokumenteista.
Äkkiseltään voisin suositella Namibiaan sijoittuvan Herra positiivinen-minipätkän katsomista (kesto n. 8 minuuttia). Se on...hyvin jännä.
Tällaista tänään :3 Lukekaa Aya, jos satutte sen kirjastossa tai kaverillanne näkemään. Voin melkein luvata, ettette pety!
Bloggeria vaivaa jokin, mutta katsotaan, josko tuo tavara, jonka pitäisi olla oikeassa sivupalstassa, nousisi tuolta sivun alalaidasta viikonlopun aikana ihan itse... Samalla tavalla kuin se sinne mystisesti tipahtikin. Ja niin! Lisäsin toimintoja (mistä tämä mielenkiintoinen sivunasetteluhäiriö varmaan johtunee), joten nyt voi sitten "eeen jaksa kommentoida"-ihmisetkin ainakin klikata jotain noista "aww", "oho" ja "luin"-painikkeista~
Olen halunnut lukea tämän viimevuotisesta ilmestymisestään asti ja vaihtanut kirjakaupassa päättämättömänä painoa jalalta toiselle arpoessani kannattaisiko kyseinen teos ostaa vai ei. Hyllyyn se on yleensä jäänyt lähinnä melko korkean hintansa takia. Toivotaan, että sitä löytyy vielä siinä vaiheessa, kun minulla on taas varaa ostaa se (= kun saan taas uusia kirjakaupan lahjakortteja joillain kissanristiäisillä...). Silloin olisi jo luvattu kakkososakin ehkä mahdollista löytää.
Minuu harmittaa vietävästi, etten ole elämäni aikana ennättänyt lukea Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta niin paljon kuin tuntuisi mielekkäältä.
Tahtoisin kyllä lukea.
Ongelma vain on, että se mitä kirjaston hyllyt minulle tarjoavat luettavaksi ei suinkaan usein ole sitä mitä tahtoisin lukea. Afrikkaan tavalla tai toisella liittyvien kirjojen takakansissa kun yleensä vilahtelee sellaisia sanoja kuin SOTA, NÄLÄNHÄTÄ, LAPSISOTILAAT, HIV, AIDS, PAKKOAVIOLIITTO, KÖYHYYS, RAISKAUKSET, TALOUDELLINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ, ORJUUS, TERRORI, VALLANKAAPPAUS, TYTTÖJEN YMPÄRILEIKKAUKSET. Tarkoituksellinen CapsLock.
Minut (ja varmaan kaikki muutkin) on pumpattu niin täyteen kuvia Afrikan kurjuudesta, köyhyydestä ja valottomalta näyttävästä tulevaisuudesta, ettei ketään jaksa enää kiinnostaa. Tämän kaiken mediamyllytyksen jälkeen onkin hyvin mystistä kuulla vapaaehtoistyöntekijöiden/lähetyssaarnaajien/järjestöjen työntekijöiden näkemyksiä siitä, että "Afrikassa elää hyvin elämäniloisia ihmisiä". Itse asiassa meidän lukion maantiedon kirjastakin taitaa löytyä tämäntyyppinen lause...
Mutta mitä mitä? Miksei se elämänilo saavuta minua kuin harvoin tuon kaiken CapsLock-kurjuuden vastapainoksi? Kyllä minun mielenkiintoni Afrikkaa kohtaan olisi varmasti astetta suurempi, jos sieltä tulisi useammin jotain positiivistakin tekstiä sisältävää kirjallisuutta, jonka koko juoni ei rakentuisi kauheiden tapahtumien ympärille tai pieniä tarinoita pienten ihmisten normaalista arkielämästä maissa, joissa ei sotia käydä tai kärsitä yhä pahenevasta nälänhädästä.
Tätä tyhjiötä Aya täyttää osaltaan melkoisen hyvin, luvataanhan jo takakannessa lyhyesti ja ytimekkäästi että:
"Palkitun tekijäkaksikon Aya-teossarja esittelee afrikkalaista arkea aivan toisenlaiseen tyyliin kuin mihin olemme tottuneet. Ei jatkuvia katastrofeja vaan todellista elämää."
Ja aaa, minä todella rakastuin tähän!
Hahmot ovat hirmuisen elävän oloisia ja persoonallisia, eivät muistuta liikaa toisiaan ja niiden välinen kemia toimii~ Lisäksi henkilöiden välillä vallitsee aivan ihana tasapaino; siinä missä on asteen verran tyhjäpäisiä bilettäjiä, on myös kunnianhimoisia opiskelijoita.
Ainona piskuisena miinuksena voi tietysti pitää sitä, että tarina alkaa vuodesta 1978. Nykypäivän elämänmenon kuvaajana se ei siis ole ehkä kovinkaan tarkka, mutta miksipä tarvitsisi ollakaan, lähihistoriakin on kivaa luettavaa.
Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän jos tahtoo lukea hyvin toteutetun, mielenkiintoisella juonella varustetun sarjakuvan ja/tai jos tahtoo tietää millaista arkielämää afrikkalaiseen keskiluokkaan kuuluvat ihmiset voivat hyvinkin viettää.
Sanoin tosiaan, etten ole paljon Afrikasta lukenut, mutta jos haluaa lukea pieniä tarinoita Afrikasta voin suositella ainakin seuraavia kirjoja:
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe-sarja)
Monet on tästä varmaan joskus kuulleetkin. Mma Ramotswe on botswanalainen, ehkä hieman keski-ikää lähentelevä nainen, joka päättää ryhtyä yksityisetsiväksi. Kirjojen tyyli on jossain määrin verkkainen, melko aurinkoinen ja hyvää mieltä herättävä (jonkun mielestä ehkä jopa yltiöpositiivinen). Sarjaa on ilmestynyt suomeksi tähän mennessä kaiketi yhdeksän kirjaa, englanniksi vähän enemmän. Lisäksi siitä on ilmestynyt televisiosarja.
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Novellikokoelma, jota lukiessa ainakin itse kävin valehtelematta läpi kaikki tunteet kyllästymisestä kuplivaan iloon. Jotkin tarinat toivat minulle syystä tai toisesta mieleen kirjat, joita Neuvostoliitosta ja itäblokin maista on aikojen saatossa kirjoitettu. Asteen verran ironinen, hiukkasen sarkastinen, höystettynä tietyllä sympatialla.
Sitten on tietysti Yle ihanainen, joka lanseerasi minua ja kaltaisiani uteliaita ihmisiä varten Kolmas ulottuvuus-dokumenttipaketin, joka koostuu pääosin kehittyvistä maista kertovista dokumenteista. Dokumentteja voi katsoa ilmaiseksi YleAreenasta (hakusanalla Kolmas ulottuvuus löytyy hyvin). YleTeema myös näyttää dokumentteja; täältä löytyy ilmeisesti lista tulevista, televisiossa esitettävistä dokumenteista.
Äkkiseltään voisin suositella Namibiaan sijoittuvan Herra positiivinen-minipätkän katsomista (kesto n. 8 minuuttia). Se on...hyvin jännä.
Tällaista tänään :3 Lukekaa Aya, jos satutte sen kirjastossa tai kaverillanne näkemään. Voin melkein luvata, ettette pety!
Bloggeria vaivaa jokin, mutta katsotaan, josko tuo tavara, jonka pitäisi olla oikeassa sivupalstassa, nousisi tuolta sivun alalaidasta viikonlopun aikana ihan itse... Samalla tavalla kuin se sinne mystisesti tipahtikin. Ja niin! Lisäsin toimintoja (mistä tämä mielenkiintoinen sivunasetteluhäiriö varmaan johtunee), joten nyt voi sitten "eeen jaksa kommentoida"-ihmisetkin ainakin klikata jotain noista "aww", "oho" ja "luin"-painikkeista~
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Joskus on hymyiltävä voittoisasti
Miten nämä bloggaustauot kestää nykyään näin kauan? Uah, pitää tormistautua.
Enpä ole montakaan merkintää tämän blogin olemassaolon aikana tehnyt vaateostoksistani. Tai no, ostoksista nyt ylipäätään löytyy harvoja itsenäisiä merkintöjä. Pahoittelen, jos joku on tuntenut tämän tylsistävän blogiani. Vaatekaappini sisällöstä kiinnostuneita kehotankin klikkaamaan poupee girl-avaani tuolta blogin oikeasta reunapalstasta →
Kommentoiminen siellä tai kaveriksi pyytäminenkään ei ole kiellettyä :3
Mutta ostoksista.
Olen tehnyt tässä lyhyen ajan sisällä tehnyt pari niin ihanaa hankintaa, että tuntuu melkein pakolta esitellä ne blogissakin eikä vain räpsäistä kuvaa pupea varten *w*
Aaaa, se on niin täydellinen!
Kohdatessani tämän toissapäivänä, ostopäätös syntyi salamannopeasti. Tällaista olen nimittäin tahtonut jo parisen kuukautta ja kääntänyt sen seitsemänkymmentä nettikauppaa ympäri tällaisen löytääkseni ja harkitsin jo vakaasti Japanista tai Kiinasta tilaamista.
Kuvassa näkyvä yksilö on Seppälän versio tästä himoitusta vaatekappaleesta. Myös H&M myy omaa versiotaan (varmaan nämä tulevat molemmat ihan samalta kiinalaistehtaalta) ainakin nettikaupassaan, mutta jostain kumman syystä täkäläinen myymälä ei ole ottanut noita myyntiin. Nyt se on se ja sama myydäänkö sitä täällä vai ei, kun tämä ihanainen on nyt lopultakin minun ♥
Benecosin mineraalipuuterin ostopäätös oli sitten monien asioiden soma summa.
Kaikki alkoi mielenkiintoisesta putiikkibongauksesta Joensuussa. Kyseessä oli kauneushoitola Eco Beauty (myy kosmetiikkaa myös nettikaupassaan), jonka olemassaoloa en ollut ollenkaan ennen rekisteröinyt. Liikkeestä tietoa etsiskellessäni päädyin pitkästä aikaa sen kategorian blogeihin, joita en sitten Green Fashion Freak-blogin taannoisen lopettamisen jälkeen ollutkaan lukenut. Ennen pitkää olinkin löytänyt kaipaamani eli listan Suomessa myytävästä sertifioidusta luonnonkosmetiikasta ja riittävän monta positiivista kokemusta Benecosin tuotteista. Summa summarum.
Kävin tänään sitten nappaamassa tämän pikkuisen mukaan Lifesta (ensimmäinen kerta, kun koko liikkeeseen astuin...olen mielessäni profiloinut sen asiakaskunnan +50-vuotiaiksi naisiksi, jotka ostavat kalanmaksaöljykapseleita ja ukonhattu-uutetta kolotuksiinsa...en tiedä onko mielikuvani ihan väärä), kun satuin sillä puolella kaupunkia liikkumaan.
Benecosin meikkien ei siis tosiaan pitäisi sisältää parafiinia, parabeeneja, silikonia, PEG-aineita eikä synteettisiä väri-, hajuste- tai säilöntäaineita. Kivaa niissä on myös kohtalaisen halpa hinta~
Mineraalimeikkien sopivuudesta kullekin ihotyypille, terveellisyydestä ja niiden saamasta positiivisesta maineesta voidaan tietysti vääntää kättä vaikka kenen kanssa. Mutta kokeillaan nyt mitä oma iho tästä tykkää.
Ja etten nyt vaikuttaisi ihan yltiöpositiivisen mainonnan uhrilta todettakoon, että puuterikin (en sellaista ole viimeiseen vaille kolmeen vuoteen omistanut) on löytynyt päänsisäiseltä ostoslistaltani jo pidemmän aikaa. Oon vain hirveän hidas toteuttamaan ostosuunnitelmiani :'D Toisaalta nyt oli ihan hyväkin vetkutella, muuten olisin varmaan pyörinyt ahdistuneena jonkin marketin lukemattomien meikkiständien välissä ja joko päätynyt vanhaan tuttuun Lumeneen (vaikka kuinka olisin tahtonut vaihtelua) tai poistunut kaupasta lievästi sekaisena ja ahdistuneena ostamatta koko puuteria.
Nytpä pääsee siis tämä hankinta hengailemaan muiden päivittäismeikkieni seuraan:
Eli ihan hyvien heppujen luo. Ah, olen niin Lumene-ystävällinen kuluttaja~ Cliniquen ripsari tuli muuten aikanaan ruotsalaisen Femina-lehden kylkiäisenä. Oi miksei suomalaislehdet jakele tuollaisia aarteita lukijoilleen... En tosin tiedä voiko näitä tässä vaiheessa kevättä edes sanoa päivittäismeikeiksi, kun meikkaan suunnilleen joka kolmas päivä.
Pari päivä sitten viskelin myös meikkipussin tarpeetonta ja vanhaksi mennyttä sisältöä roskiin. Näytti epäilyttävästi siltä, että olen hamstrannut meikkejä suunnilleen viimeisen viiden vuoden ajalta heittämättä koskaan mitään pois... Taisi olla korkea aika tyhjennykselle...
Tyhjennysoperaation aikana en kuitenkaan etsinnöistäni huolimatta löytänyt kauan kadoksissa ollutta puuterihuiskuani, joten pistin pesuun likoamaan saman asian ajavan poskipunahuiskun:
Ja tuolta se vesi sitten näyttikin vielä vähintään kymmenen seuraavaa vedenvaihtokertaa. Lapset, peskää meikkausvälineenne useammin kuin minä ♥ Varsinkin, jos oikeasti käytätte niitä, ettekä vain säilö jossain hyllynnurkassa kuten minä teen.
Enpä ole montakaan merkintää tämän blogin olemassaolon aikana tehnyt vaateostoksistani. Tai no, ostoksista nyt ylipäätään löytyy harvoja itsenäisiä merkintöjä. Pahoittelen, jos joku on tuntenut tämän tylsistävän blogiani. Vaatekaappini sisällöstä kiinnostuneita kehotankin klikkaamaan poupee girl-avaani tuolta blogin oikeasta reunapalstasta →
Kommentoiminen siellä tai kaveriksi pyytäminenkään ei ole kiellettyä :3
Mutta ostoksista.
Olen tehnyt tässä lyhyen ajan sisällä tehnyt pari niin ihanaa hankintaa, että tuntuu melkein pakolta esitellä ne blogissakin eikä vain räpsäistä kuvaa pupea varten *w*
Ostos numero 1:
Aaaa, se on niin täydellinen!Kohdatessani tämän toissapäivänä, ostopäätös syntyi salamannopeasti. Tällaista olen nimittäin tahtonut jo parisen kuukautta ja kääntänyt sen seitsemänkymmentä nettikauppaa ympäri tällaisen löytääkseni ja harkitsin jo vakaasti Japanista tai Kiinasta tilaamista.
Kuvassa näkyvä yksilö on Seppälän versio tästä himoitusta vaatekappaleesta. Myös H&M myy omaa versiotaan (varmaan nämä tulevat molemmat ihan samalta kiinalaistehtaalta) ainakin nettikaupassaan, mutta jostain kumman syystä täkäläinen myymälä ei ole ottanut noita myyntiin. Nyt se on se ja sama myydäänkö sitä täällä vai ei, kun tämä ihanainen on nyt lopultakin minun ♥
Ostos numero 2:
Benecosin mineraalipuuterin ostopäätös oli sitten monien asioiden soma summa.Kaikki alkoi mielenkiintoisesta putiikkibongauksesta Joensuussa. Kyseessä oli kauneushoitola Eco Beauty (myy kosmetiikkaa myös nettikaupassaan), jonka olemassaoloa en ollut ollenkaan ennen rekisteröinyt. Liikkeestä tietoa etsiskellessäni päädyin pitkästä aikaa sen kategorian blogeihin, joita en sitten Green Fashion Freak-blogin taannoisen lopettamisen jälkeen ollutkaan lukenut. Ennen pitkää olinkin löytänyt kaipaamani eli listan Suomessa myytävästä sertifioidusta luonnonkosmetiikasta ja riittävän monta positiivista kokemusta Benecosin tuotteista. Summa summarum.
Kävin tänään sitten nappaamassa tämän pikkuisen mukaan Lifesta (ensimmäinen kerta, kun koko liikkeeseen astuin...olen mielessäni profiloinut sen asiakaskunnan +50-vuotiaiksi naisiksi, jotka ostavat kalanmaksaöljykapseleita ja ukonhattu-uutetta kolotuksiinsa...en tiedä onko mielikuvani ihan väärä), kun satuin sillä puolella kaupunkia liikkumaan.
Benecosin meikkien ei siis tosiaan pitäisi sisältää parafiinia, parabeeneja, silikonia, PEG-aineita eikä synteettisiä väri-, hajuste- tai säilöntäaineita. Kivaa niissä on myös kohtalaisen halpa hinta~
Mineraalimeikkien sopivuudesta kullekin ihotyypille, terveellisyydestä ja niiden saamasta positiivisesta maineesta voidaan tietysti vääntää kättä vaikka kenen kanssa. Mutta kokeillaan nyt mitä oma iho tästä tykkää.
Ja etten nyt vaikuttaisi ihan yltiöpositiivisen mainonnan uhrilta todettakoon, että puuterikin (en sellaista ole viimeiseen vaille kolmeen vuoteen omistanut) on löytynyt päänsisäiseltä ostoslistaltani jo pidemmän aikaa. Oon vain hirveän hidas toteuttamaan ostosuunnitelmiani :'D Toisaalta nyt oli ihan hyväkin vetkutella, muuten olisin varmaan pyörinyt ahdistuneena jonkin marketin lukemattomien meikkiständien välissä ja joko päätynyt vanhaan tuttuun Lumeneen (vaikka kuinka olisin tahtonut vaihtelua) tai poistunut kaupasta lievästi sekaisena ja ahdistuneena ostamatta koko puuteria.
Nytpä pääsee siis tämä hankinta hengailemaan muiden päivittäismeikkieni seuraan:
Eli ihan hyvien heppujen luo. Ah, olen niin Lumene-ystävällinen kuluttaja~ Cliniquen ripsari tuli muuten aikanaan ruotsalaisen Femina-lehden kylkiäisenä. Oi miksei suomalaislehdet jakele tuollaisia aarteita lukijoilleen... En tosin tiedä voiko näitä tässä vaiheessa kevättä edes sanoa päivittäismeikeiksi, kun meikkaan suunnilleen joka kolmas päivä.Pari päivä sitten viskelin myös meikkipussin tarpeetonta ja vanhaksi mennyttä sisältöä roskiin. Näytti epäilyttävästi siltä, että olen hamstrannut meikkejä suunnilleen viimeisen viiden vuoden ajalta heittämättä koskaan mitään pois... Taisi olla korkea aika tyhjennykselle...
Tyhjennysoperaation aikana en kuitenkaan etsinnöistäni huolimatta löytänyt kauan kadoksissa ollutta puuterihuiskuani, joten pistin pesuun likoamaan saman asian ajavan poskipunahuiskun:
Ja tuolta se vesi sitten näyttikin vielä vähintään kymmenen seuraavaa vedenvaihtokertaa. Lapset, peskää meikkausvälineenne useammin kuin minä ♥ Varsinkin, jos oikeasti käytätte niitä, ettekä vain säilö jossain hyllynnurkassa kuten minä teen.
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Pieni tapahtuma
Koska en ole päivittänyt vähään aikaan, teen nyt minipostauksen urotyöstä, jonka tänä aamuna suoritin. Tilasin lipun Dir en greyn Nosturin keikalle. Keikkahan on siis vasta 23.8.2011, mutta mitäpä sitä jättämään huomiseen sitä minkä voi tehdä tänään.
Oli hyvin hämmentävä lippujentilausepisodi siinä mielessä, että aloitin sen joskus 09:01 ja kun 09:03 avasin toiseen välilehteen saman sivun, oli Tiketillä esitellä minulle vain teksti "Tilaisuus loppuunvarattu". Sitten 09:30 lippuja kuitenkin löytyi vielä rajoitetusti. Hmm. Kenenkähän takahuonetyöntekijän selkänahasta ne kävivät lisää lippuja repimässä... Nyt viiden jälkeen lippuja on vielä "jäljellä vähän". Saa nähdä milloin pamahtaa (taas) loppuunvaratuksi.
Nyt jos Tiketti ei möhli (kuten kävi Miyavin keikkalipun kanssa pari vuotta sitten; posti toi lipun ihan eri päivälle kuin sen olin ostanut), mitään vakavaa onnettomuutta satu enkä onnistu jostain kivenkolosta saamaan töitä tuolle päivälle tai sairastu vakavasti, olen menossa katsomaan Dir en greytä kolmannen kerran elämässäni~
...Kovasti olen kyllä miettinyt onko siinä yksi kerta liikaa.
No, ehkei ole syytä tehdä tällaisia johtopäätöksiä sen takia, ettei sattunut pitämään bändin viimeisimmästä singlestä. Todennäköisesti katuisin enemmän, jos en olisi edes hankkinut itselleni mahdollisuutta mennä.
Täältä tullaan Nosturi~! ...sitten neljän kuukauden päästä.
Oli hyvin hämmentävä lippujentilausepisodi siinä mielessä, että aloitin sen joskus 09:01 ja kun 09:03 avasin toiseen välilehteen saman sivun, oli Tiketillä esitellä minulle vain teksti "Tilaisuus loppuunvarattu". Sitten 09:30 lippuja kuitenkin löytyi vielä rajoitetusti. Hmm. Kenenkähän takahuonetyöntekijän selkänahasta ne kävivät lisää lippuja repimässä... Nyt viiden jälkeen lippuja on vielä "jäljellä vähän". Saa nähdä milloin pamahtaa (taas) loppuunvaratuksi.
Nyt jos Tiketti ei möhli (kuten kävi Miyavin keikkalipun kanssa pari vuotta sitten; posti toi lipun ihan eri päivälle kuin sen olin ostanut), mitään vakavaa onnettomuutta satu enkä onnistu jostain kivenkolosta saamaan töitä tuolle päivälle tai sairastu vakavasti, olen menossa katsomaan Dir en greytä kolmannen kerran elämässäni~
...Kovasti olen kyllä miettinyt onko siinä yksi kerta liikaa.
No, ehkei ole syytä tehdä tällaisia johtopäätöksiä sen takia, ettei sattunut pitämään bändin viimeisimmästä singlestä. Todennäköisesti katuisin enemmän, jos en olisi edes hankkinut itselleni mahdollisuutta mennä.
Täältä tullaan Nosturi~! ...sitten neljän kuukauden päästä.
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Sammalta kevätauringossa ja sen sellaista
Se on kuulkaa kevät nyt ja päättömän kuvapostauksen aika ♥
Olisin tietysti voinut käyttää palstatilaa hyödyllisemminkin. Olen lukenut tässä kuussa niin vietävän kasan kirjoja, että olisin voinut vaikka lätistä jostakin niistä, mutta eeeei. Jotain visuaalisesti kaunista oli pakko postata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tietoja minusta
- Hanna
- Utelias suomenopiskelija, joka puhuu sujuvasti suomea ja savoa, murtaen svenskaa ja Englishiä, kangerrellen japania. Yhdeksän kuukauden intensiivikurssin ansiosta kieli taipuu myös ajoittain nörttiin (passiivinen kielitaito kuitenkin aktiivista parempi) ja animu-kielenkin ymmärryksellä voidaan kehuskella. Koska elämä pyörii paljolti rakkaan lukuharrastuksen ja Vakavasti Otetun Opiskelun ympärillä, sisältää blogi paljon tekstintuoton sormiharjoittelua usein varsin kirja- ja kielipainotteisista aiheista. Personal Life pysynee minimissä, muitakin projekteja kun löytyy.
Linkit muualle
