Muistatko vielä...

Naiivisti sitä aina kuvittelee, että kun puhutaan lastenohjelmista, 1990-luvun alkupuolella syntyneet olisivat katsoneet suunnilleen samoja tv-sarjoja, vhs-kasetteja ja elokuvia ja näistä voisi keskustella suunnilleen kenen kanssa hyvänsä. Eihän Suomessa nyt niin paljon valinnanvaraa lastenohjelmissa ole koskaan ollut, että ikäryhmän katselukokemuksiin kauheasti hajontaa syntyisi.

Ja pah, sanon minä. 1990-luvun alkupuolella syntynyt ikäryhmä tuntuu jakavan keskenään suunnilleen neljä sarjaa; Muumit, Pikku Kakkosen, Pokemonin ja Disney klassikot (usein tosin myös Hopeanuoli ja Matka maailma ympäri 80 päivässä). Jos tämän perusjaon ulkopuolisista sarjoista alkaa keskustella, saa huudella tovin ennen kuin joku muukin kuin oman äänen kaiku vastaa. Ja toisinaan juttu voi luiskahtaa helposti sarjoihin, joita ei kerta kaikkiaan kykene itse muistamaan koskaan katsoneensa (minun tapauksessani esim. Samurai Pizza Cats tai Varjoankka).

Siinä, mtä kukakin muistaa katsoneensa tai on edes katsonut, on hämmentävän monta muuttujaa. Katselukokemuksiin kun tuntuvat vaikuttaneen varsinkin sisarusten määrä, ikä ja sukupuoli (eli mitä vanhemmille sisaruksille oli ostettu ja nauhoitettu tai mitä nuorempien sisarusten pakottamana tuli katsoneeksi), asuinalue (esimerkiksi Nelonen ei näkynyt kaikkialla Suomessa 1990-luvun puolivälissä tai loppupuolella, samoin kirjastojen vhs-valikoimat olivat erilaisia) ja omat kiinnostuksenkohteet ja muisti (olen tavannut ihmisiä, jotka eivät muista lapsuudestaan kuin kaksi tai kolme lastenohjelmaa).

 Tässäpä introkappaleet muutamasta sarjasta, joita minä muistan kyllä katsoneeni, mutta joita kukaan muu ei tunnusta katsoneensa  (tai ainakin katsojia esiintyy hyvin harvoin). Erityisesti Candy Candy ja Tarina vailla loppua oli rakkaita <3

Pieniä kulttuuritekoja

Sen lisäksi, että jokin pieni piru meni minuun parisen viikkoa sitten ja luin virolaisten kalevalamittaisen kansalliseepos Kalevipoegin kannesta kanteen syyslomalla, sain myös vihdoin ja viimein käsiini ensimmäisen osan Kaoru Morin uusimmasta Bride's story-mangasta.

Silkkaa rakkautta heti ensimmäisellä selauskerralla *w*

Rakastan Kaoru Morin tyyliä ihan liikaa. Se nainen vain on hävyttömän hyvä piirtämään kauniita yksityiskohtia ja näpertämään mitä kauneimpia vaatteita! Tosin totuuden nimissä on sanottava, että tällä kertaa Mori on tainnut keskittyä vaatteisiin ja kulttuurisiin yksityiskohtiin vähän liikaakin ja unohtanut juonenkuljetuksen ja hahmokehityksen... Tarina ei oikein tuntunut vielä ensimmäisessä osassa pääsevän vauhtiin, joten minulla on suuria odotuksia kakkososan varalle.

Toinen lähiaikojen mainittava kulttuuriteko on varmaan se, että Bunraku tuli vihdoin kauppoihin (Anttilasta 12 euroa) ja katsottiin se sitten porukalla.

Visuaalisesti ehkä yksi upeimpia vähään aikaan näkemiäni elokuvia *w*

Bunraku on - vähän Bride's storyn tapaan - aivan mielettömän kaunis ja värikylläinen! Jännitin Gackton englannin puolesta kovastikin, mutta kun se vihdoin avasi suunsa, aksentti olikin ihan kivalta kuulostava, ei lainkaan yltiötankeroinen. Sain tästä kuitenkin ihan mielettömät One Piece-välähdykset, vaikkei tarinalla ole mitään tekemistä One Piecen kanssa. Ohjaaja Guy Moshe on lukenut ehkä vähän liikaa shonen mangaa... Mitään muuta lajityyppiluokitusta en nimittäin leffalle keksi kuin "shonen-vaikutteinen, taiteellisesti kuvattu toimintaleffa".