Tapaus nostalgia

Kun yöpaikan lahjoittanut kaveri kysyi minulta tiistai-iltana Dir en greyn keikan jälkeen, miten keikka meni ja oliko minulla hauskaa, punnitsin vakavasti hetken aikaa puhjetako kauheaan vinuvanuvalitukseen siitä, kuinka päätäni särki koko keikan ajan, vatsassa velloi määrittelemätön paha olo ja joku idiootti eturivissä kuvasi melkein koko keikan ajan iPhonellaan. Mutta koska paha olo väistyi aina, kun pääsin hyppimään ja riehumaan eikä kuvaava typerys nyt niin paljon häirinnyt, päätin valita siitä vinuvanuvalitus-nauhan vierestä vähän positiivisemman version.

Loppujen lopuksi ainoa asia, johon voin sanoa olleeni oikeasti tyytymätö on se, ettei Shinya näyttäytynyt lavan etuosassa juuri ollenkaan : << Perkele Shinya, sinua minä pääasiassa tulin paikalle katsomaan! (Tähän väliin kauniissa sulkulausekkeessa huomautettakoon, että minulle syyt lähteä dirujen keikoille ovat tärkeysjärjestyksessään suunnilleen: 1. Musiikki 2. Shinya 3. Kaikki muu)

Purin sitten "yhyy, en nää Shinyaa"-ahdistustani Toshiyaan, josta on vanhemmiten tullut vielä entistäkin pahempi diiva. Ja uudelleen stailattu partajeesus Kaorukin oli tosi energisen oloinen ja näytti oikein hyvältä <3 Ja vihdoin ja viimein vähän lihonut Die <3 Ja Kyosta nyt puhumattakaan.

Oikeastaan tiivistettynä tässä keikassa ei ollut omalta osaltani mitään uutta. Paitsi, että jonotin nyt vähemmän aikaa (alle tunnin) kuin vuoden 2007 keikoille (kaiketi jotain nelisen tuntia per keikka). Vanhojen päiväkirjamerkintöjen mukaan olen nimittäin ollut aina joko väsynyt tai huonovointinen dirujen keikoilla :'D Ja jokaisella kerralla olen fanitellut Toshiyaa, kun Shinya on piilotellut rumpujensa takana. Mitäs sitä nyt tavoistaan poikkeamaan!

Ai se musiikki? No se nyt on aina yhtä ihanaa, miksi siitä sen suuremmin puhumaan.