We don't envy anybody

Jokunen päivä sitten sain loppuun Akateemisesta mukaani nappaaman Barbara Demickin kirjan Nothing to envy - real lives in North Korea (Granta, 2010). Kyseistä kirjaa on kansilehtien perusteella hehkutettu sen seitsemässäkymmenessä kuuluisassa englanninkielisessä julkaisussa ja saipa se The BBC Samuel Johnson-palkinnonkin viime vuonna.

Pakko myöntää, että vaikka inhoankin yhä edelleen kirjan kansikuvaa, se on informatiivinen, mukavasti kirjoitettu teos, jota ei kannata tuomita rujon ulkokuoren perusteella.

Demickin aihe, Pohjois-Korea (täyttää tänä vuonna 63 vuotta) nyt on ollut otsikoissa vähän väliä viimeiset vuodet milloin ydinaseuhkailuistaan ja milloin kiistoista naapurivaltioiden kanssa. Hesarikin taisi tehdä maasta jonkin juttusarjan tapaisen kokonaisuuden jossain vaiheessa...

No, mutta Demick lähestyy tätä populaarista ja haluttua aihetta ihan uudesta näkökulmasta; kertomalla todellisista ihmiskohtaloista Pohjois-Korean värikkäiden (lue; harmaiden, kipeiden ja kurjien) tapahtumien pyörityksessä. Sisältö kirjaan on hankittu haastattelemalla Etelä-Koreaan loikanneita pohjoiskorealaisia ja 296 sivulla kudotaan kokoon noin viiden ihmisen elämäntarina suunnilleen 1980-luvun lopulta usein 1990-luvulla tapahtuneeseen loikkaamiseen ja nykykuulumisiin vuosilta 2008-2010.

Minulle kirjalla ei juuri ollut tarjota montakaan täysin uutena tulevaa faktaa elämästä Pohjois-Koreassa. Sen sijaan se veti minut syvälle syvälle 90-luvun nälänhätään, sai minut todella tajuamaan miten paha tilanne on ollut, näkemään sellaista, mitä ei selviä sanomalehden tai tietoiskun tyhjyyttä kumisevasta "1990-luvulla, Kim Il-sungin kuoleman jälkeen Pohjois-Koreassa kärsittiin katastrofaalisesta nälänhädästä".

Ja iloisena yllätyksenä kirja sai minut hieman hymyilemään sille tosiasialle, että Pohjois-Koreassakin on rakkaustarinoita, oikeita ihmisiä, oikeita tunteita ja...ripaus kapinahenkeä.
Jännitin ihmisten kohtaloita, vaikka järkeilinkin, että niiden on ollut pakko onnistua loikkauksessaan, jotta Demick oli saanut haastateltua niitä. Ja pidin, voi kyllä pidin kirjan kerronnasta, vaikka joskus todella jäin miettimään Demickin sanavalintoja.

Pohjois-Korea, yksi maailman viimeisiä kommunistisia valtioita, joka kertomusten perusteella on kuin suoraan repäisty George Orwellin teoksesta Vuonna 1984, on sen verran mielenkiintoinen tapaus, että siitä suomeksikin on ilmestynyt varsin kattava kokoelma erilaista kirjallisuutta.
Jos mielenkiintoa on, niin voisin suositella luettavaksi ainakin näitä:


Kim Hyun Hee; Sieluni kyyneleet - olin terroristi
- Vuonna 1987 eteläkorelaisen matkustajakoneen pudottaneen pohjoiskorealaisen naisterroristin tarina.

Kang Chol-hwan, Pierre Rigoulot; Pjonjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa
- Alaotsikkonsa mukaisesti eloonjäämiskamppailua pohjoiskorealaisella vankileirillä, jonne koko Kangin perhe joutuu kymmeneksi vuodeksi.

Guy Delisle; Pjongjang
- Guy Delislen päiväkirjamainen sarjakuva ajasta, jonka Delisle työskenteli ranskalaisen animaatiofirman hommissa Pjongjangissa.
(Tykkään itse kovasti Delislen tyylistä ja näistä kolmesta kirjasta tämä on varmaan valoisin ja mukavin luettava. Mieheltä kannattaa muuten lukea myös Merkintöjä Burmasta ja Shenzhen.)

On itsestäänselvää, ettei 63 vuoteen mahdu kauheasti tavaraa ja jossain vaiheessa näitäkin lukiessa alkaa tuntua, että ne toistavat itseään.

Asiaan liittymätön P.S. Miksi, voi miksi Pohjois-Korean pääkaupungin nimi translitteroidaan suomeksi Pjongjang? Pyongyang kertoisi ääntämyksestä (ainakin minulle) paljon enemmän. Vähän sama kuin 90-luvulla Seoul oli suomeksi Söul...

Tv1 muuten näyttää keskiviikkona klo 22 dokumentin Kim Jong-ilistä (Ulkolinja: Kim Jong-ilin salattu elämä).

Elokuvia

Jotenkin mystisesti olen viime aikoina päätynyt elokuvateatteriin useampaankin otteeseen katsomaan suomalaisia elokuvia. Hämmentävää sinällään, kun en ole ikinä erityisemmin välittänyt suomalaisesta elokuvasta.
Enkä kyllä tiedä opettiko näidenkään näkeminen suuremmin välittämään.


Katsottuna siis Täällä Pohjantähden alla II ja Vares - Pahan suudelma. Kumpaakaan en ole koskaan kirjana lukenut enkä Vareksen osalta edellisiä osia nähnyt. Se saattoi tietysti kenties vaikuttaa jonkin verran katselukokemukseen...

Täällä Pohjantähden alla aiheutti tietyiltä osin suurta mielihalua hakata päätään lähimpään seinään. Eikö Suomessa vielä 2000-luvullakaan olla opittu maskeeraamaan uskottavasti? Koskelan Elina ei tämänkään leffan aikana näyttänyt vanhentuvan päivääkään sitten edellisen osan rippikoulunsa. Ja Aleksikin kupsahti pellonreunaan ihan samannäköisenä kuin lähti aikanaan sisällissotaan. Tämän takia aikahyppäykset hämmensivät aika pahastikin, kun lapset kyllä kasvoivat, mutta vanhempi polvi ei muuttunut miksikään.

Vares puolestaan oli ulkoasultaan ehdottomasti mielettömän kaunis elokuva. Kameran käyttö oli todella sujuvaa ja hiotun näköistä ja Turusta oli löydetty todella kauniita ja toimivia kuvauspaikkoja.
Juonesta en sitten ehkä välittänyt niinkään paljon... Ratkaistava tapaus oli kyllä mielenkiintoinen, tapahtumat jännittäviä ja henkilöhahmoistakin tykkäsin, mutta pohjatekstissä oli stereotypisiä dekkarikliseitä minun makuuni liikaa, jotta ne olisivat menneet ironiana.

Mutta mutta, jos joskus pitäisi päättää kumman näistä katsoisin uudelleen, ottaisin ihan ehdottomasti tuon Vareksen~

Alltid i f***ing Finland

Tänään tuli pitkästä aikaa pyörittyä keittiön puolella.
Sunnuntairuuaksi kanacurrya, kun kerran tiistaina onnistuin Vii Voanista löytämään currymausteseoksen, joka ei sisältänyt natriumglutamaattia (E621). Haastavaa kokkaamista, kun maustepussissa oli ohjeet saksaksi, ranskaksi ja hollanniksi, enkä minä osaa niistä kielistä yhtäkään. Onneksi äiti ymmärtää saksaa jopa paremmin kuin englantia.


Maanantaina tosiaan oli MUCCun keikka.
Nauroin varmaan enemmän kuin millään muulla keikalla. Vähän harmitti, ettei bändillä ja yleisöllä ollut täydellisesti yhteistä kieltä, tiedä vaikka olisi saanut nauraa enemmänkin. Settilista tosin oli erittäin mieleen ♥

Vaikutti tosin vähän siltä, että bändi oli hiukkasen väsynyt...
Tatsurou vahvisti epäilykseni pari päivää sitten:

"I forgot to teach people in Russia Japanese! In Finland I got everyone to say "Doyagao" but I didn't tell them what it means! -Tatsuro"

Mietinkin jo...

Myös Miyan kommentti sen niskaan keikan aikana heitetyistä rintaliiveistä jaksoi hymyilyttää. Tosin samoin hymyilytti myös Miyan ilme noiden tipahtaessa yleisöstä sen olalle.

Yhä uudestaan jaksan muuten yllättyä miten merkillisissä paikoissa "moi, ei olla nähty melkein vuoteen!"-tuttuja tulee vastaan. Tällä kertaa järkytys oli jopa ihan oikeutettu, koska en olisi ikinä voinut edes kuvitella kyseisen henkilön kuuntelevan Muccua. Mutta aina oppii uutta ja erossaolo muuttaa ihmistä. Niih.
Mutta onneksi ennen tätä hämmentävää kohtaamistakin löytyi paljon ihmisiä, joiden kanssa jutella.

Kokonaisuudessaan oli mitä ihanin keikka, vaikka tuntuikin, että kaikki muut sai jotain tavaraa kiinni paitsi minä :< Mutta ehkä kestän sen.

Muuten tämä viikko onkin mennyt...Johonkin. En edes tiedä oikein mihin. Näköjään olen kuitenkin jotain tehnytkin, kun koneella ei ole ollut kauheasti aikaa luuhata.

PS. Postauksen otsikko tulee itseasiassa Muccun keikalta, vähän kenties muokattuna parin ruotsalaistytön marinasta, kun ne puhuivat siitä, että Mucc tulee aina Suomeen eikä ikinä Ruotsiin. Jee, ollaan edes jossain ruotsalaisia onnekkaampia :'D

Abstraktia tasaraitaa

Pakko myöntää, että vaikka saan useimmista eteläkorealaisten tyttöbändien kappaleista melkein päänsärkyä (viimeistään siinä vaiheessa, kun saman kappaleen merkityksetön kertosäehokema on soinut päässä kaksi tuntia putkeen), kyseisillä bändeillä on todella kivan näköisiä musiikkivideoita *w* Värimaailmat, lavasteet ja asustukset on kertakaikkisen herkullisia~

Erityisen ihastunut olen tähän:

Paluu jonnekin...1950-luvulle~
Secret - Shy Boy

Aa, nuo värit, kuosit, vaatteet, kaikki ♥
Olen tähän asti tosin luullut, etten edes pidä 50-luvusta...

Vaikka täytyy myöntää, että videoiden mukasöpöt ilmeet ja eleet alkaa pikku hiljaa todella ärsyttää. Jos joku sattumalta ei ole katsonut korealaisia tyttöbändien musiikkivideoita, eikä tiedä mitä ilmeitä tarkoitan niin muunmuassa näitä:

Ylempi kuva Secret - Shy boy
Alempi DalShapet - Supa Dupa Diva

Söpöys on kivaa, söpöt ilmeet on kivoja, mutta kun niitä on liikaa, niitä myös on liikaa. Sietoraja tulee jossain vaiheessa vastaan.

Musavideoiden lisäksi olen kovasti inspiroitunut myös nukeista:

Tiny Betsy McCall

LunaRock

En ikinä, koskaan varmaan hankkisi tuon tyyppistä kallista keräilynukkea (koska en ole niin käsityöihminen, keräilijäluonne tai intohimoinen valokuvaaja kuin sellaisen omistajan olisi luultavasti hyvä olla), mutta olen todennut, että japanilaiset ja korealaiset nuket ovat aivan mahtava inspiraationlähde niin piirtämiseen kuin pukeutumiseenkin. Vaikka puolella ihmiskunnasta tuskin onkaan koskaan mahdollisuutta näyttää hulluimmissakin asukokonaisuuksissa yhtä hyvältä ja huolitellulta kuin nukke...

Annoin jouluna veljen tyttökaverille lahjaksi Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa-kirjan. Huomasin jossain vaiheessa, että olisin ihan mielelläni voinut pitää sen itsekin ja tuo huomio kaihertaa vähän vieläkin, koska no... En minä tahdo olla kiinnostunut niin monesta samasta asiasta kuin veljeni tyttökaveri...

Mutta kuitenkin.
Nyt on kirkkaiden värien ihastelukausi menossa.
Pitänee kiireesti etsiä jostain kuvapostausystävällisempi blogipohja...

Loppiaista

Viime yönä näin yo-kirjoituksiin liittyvää painajaista ensimmäistä kertaa koskaan.
Syksyllä en ainakaan muista nähneeni yhtään yo-kokeita edes sivuavaa unta, vaikka kaikki kaverit ja tuttavat omia uniaan jakoivatkin :o Kai sitten aattelin, ettei minun enää tarvihe, kun ne jo näkee...

________________________________________

Säädettiin jotain yhden kaverin kännykän kanssa ennen liikuntasalin/auditorion/minkä ikinä ovien avautumista. Omalla koululla ei oltu eikä kyllä missään muussakaan tutussa paikassa... Kännykänräpläys loppui siihen, kun perusvanha nokialainen oli muttunut isoksi iPhoneksi ja kaveri oli onnellisena sujauttanut sen hattuunsa... Siinä vaiheessa ovetkin avattiin.

Seuraavana istuinkin sitten historian yo:ssa, edessäni tehtäväpaperi ja vastauspaperiksi vain ja ainoastaan pikkuvihosta repäisty vihkonsivu. Istuin ties miten pitkään ja aloin jo tosissani panikoitua, kun salin perältä sitten nousi yksi meidän nelosluokkalaisista ja lähti kohti valvovan opettajan pöytää.

Valvova opettaja: "Joko sie muka sait valmiiksi?!"
Nelosluokkalainen: "Joo no, ei tossa ruotsin kuuntelussa nyt niin pitkään menny."

Nelosluokkalaisen häivyttyä koko sali alkoi pulista jotain kuuntelusta.
Ja tsädääm.
Taivaan portit aukesi ja helpotus huokui ylitseni.
Jos kaikilla muilla salissa kerran oli ruotsin kuuntelu, ei miulla mitenkään voinut olla hissan koetta TwT

_______________________________________

Kaikille naisvokaaleista tykkääville voisin muuten suositella (kaverin eilen tai toissapäivänä minulle suosittelemaa) japanilaisbändi Licker:iä! Bändin viralliset sivut.

Jännää bändissä on muun muassa se, että laulaja Cran lisäksi myös rumpali aka on nainen. Kitaristit Masa ja Makoto samoin kuin basisti TsubasA on miehiä.
Jossain vaiheessa tuntui, ettei Japanin vk-skenestä löydy yhtään sekabändiä, mutta ihana kun tällaiset harhaluulot osoittautuu vääriksi.