Leffailua

Kävin eilen huvikseni läpi kirjahyllyäni ja löysin Ilmari Vesterisen kirjaläpyskän Geishan maailma (Karisto, 2001 - Kirjatoreilla tätä ainakin näkee jonkin verran vielä myynnissä, jos jotakuta kiinnostaa. Kirjastoissa ei ole tullut toistaiseksi vastaan...).

Alussa on ensin muutaman sivun juttu geishojen edeltäjistä Kiinan "liehittelijänaisista" (ge nü) ja Korean kisaengeista (기생, latinalaisilla myös kirjoitusasussa gisaeng) . Siinä missä kiinalaiset, sivistyneet viihdyttäjät taisivat kadota maailmankartalta jo ennen tuhatluvulle pääsemistä, kisangeja löytyi vielä 1900-luvun alussa. Kolmesta sisarammatista enää Japanin geisha on oikeasti elossa.

Kisaengilla ja geishalla on aika monta yhtymäkohtaa: pitkällisen koulutuksen saanut taiteilija, joka soittaa, laulaa, tanssii, osaa keskustella henkevästi, kertoa tarinoita ja vitsejä, yleissivistynyt; kauniita kampauksia, vaatteita ja näyttävät meikit.
Sekä geisha että kisaeng on ollut varakkaalle, sivistyneelle miehelle usein tasavertainen keskustelukumppani, jolle on myös voinut avautua murheistaan ja pyytää ehkä neuvojakin.

Pikaisen kuvagooglailun tuloksena löytyi erittäin kivalta vaikuttava korealaisleffa aiheesta:


Hwang Jin Yin, 1500-luvulla, Joseon dynastian aikaan, eläneen kuuluisan kisaengin tarina, joka putosi aristokratiasta kisaeng-luokkaan, mutta kykeni nousemaan arvostetuksi, suosituksi ammatinsa harjoittajaksi, josta jäi jälkipolville lähes myyttinen kuva. Hän kunnostautui myös runoilijana.

Täydellistä silmänruokaahan tämä on ainakin sellaiselle, joka tykkää korealaisista hanbok-asuista, itä-aasialaisesta arkitehtuurista ja kauniista maisemista. Ja minähän pidän niistä kaikista. Myös miespääosan esittäjä on vähän renttumaisella tavalla komea. Ja päähenkilön vähäeleinen kauneus tekee kerta toisensa jälkeen vaikutuksen.

Ja sitten tietysti juonen pääosassa aivan mielettömän kaunis rakkaustarina.

Hwong Jin Yi (Hye-Kyo Song)

Nomi (Ji-tae Yu)

Ikävä puoli tällaisten Euroopan ulkopuolelta tulevien historiallisten leffojen katsomisessa on se, ettei tunne läheskään kaikkia sosiaalisia koodistoja, sanattomia viestejä ja käytöstapoja... Harmittaa, että vaikka jotain Koreasta tietää, tietää myös, että jotain menee ohi ja kovaa viuhuen meneekin. Eikä kaikkia kieleen kuuluvia, suhteista kertovia kohteliaisuusmuotoja voi todellakaan kääntää englanniksi...

Toinen miinus on se, että osa näyttelijöistä näyttää hämmästyttävän samalta (miehet hassuissa hatuissaan ja parroissaan, nuoret naiset pyöreine kasvoineen) ja välillä on pakko tarkastaa kuka kukin oikeastaan on... En enää yhtään ihmettele, että Aasiaan saapuneet eurooppalaiset eivät kyenneet erottamaan ihmisiä toisistaan... Tähän asti olen pitänyt sitä kohtuullisen helppona, mutta tuohon aikaan erityisesti miehen ulkonäöllinen stereotypia Koreassa oli tämä:


Suosittelen tämän katsomista kyllä lämpimästi melkein ihan kenelle tahansa, jolla on minkäänlaista mielenkiintoa joko Korean historiaa tai kisaengeja kohtaan.

...Mistä tulee tämä etelä-korealaisten elokuvantekijöiden taito lopettaa elokuvansa aina niin mielettömän koskettavasti?