Vahinkolöytö

Jos jollakulla on katsomisenpuutetta, suosittelen katsomaan Ai no kotodaman. Katsominen tosin edellyttää, että on millään tavalla kiinnostunut kahden japanilaisen yliopistossa opiskelevan pojan rakkaussuhteesta.

Niille, jotka kiinnostuivat, voi luvata hirmuisen suloisen, lämminhenkisen ja pehmeävaloisen tarinan. Rooleissa Hidenori Tokuyama (Ootani Shinyana), Yasuka Saito (Tachibana Miyakona) ja Rinako Matsuoka (Mizusawa Yukina).

Jos tuo nimi muuten kuulostaa kovinkin tutulta, niin kyseessä on vuonna 2000 ilmestyneen mangasarjan filmatisointi. Ja mangasta todella muuten näkee, ettei 90-luku ole kauhean kaukana :'D Vuonna 2008 ilmestynyttä elokuvaa sen sijaan on vähän modernisoitu ainakin tekniikan osalta. Jonkin verran myös tapahtumapaikkoja on muuteltu, mitä nyt tuota mangaa selailin. June julkaisee mangaa englanniksi nimellä Words of devotion.

Leffaan on tullut myös jatko-osa Ai no kotodama - Sekai no hate made, jonka tahtoisin myös kovasti nähdä. Se ei tosin enää kerro samasta pariskunnasta vaan jo työelämään siirtyneistä miekkosista. Trailerin onnistuin löytämään:

Mutta aww, olipas kivaa katsoa pitkästä aikaa poikarakkautta filmattuna.
Ei ole vähään aikaan oikein tullut luettua BL-mangaa... Ihan sen takia, että tarinat muistuttavat pahuksen paljon toisiaan, en nykyään kestä stereotypisia uke-hahmoja eikä monenkaan piirtäjän tyyli miellytä...

Between 1900 and 2010

...Näköjään nykyään pitäisi kantaa mukanaan yllättävän montaa asiaa aina kun poistuu kotoaan muuallekin kuin kouluun. Näitä esimerkiksi:

1. Matkakokoinen hammasharja- ja tahna
2. Kasvosaippua ja -voide
3. Peitepuikko ja ripsiväri
4. Makuupussi.

Mutta muut tuosta listasta on kohtuu turhaa turhamaisuutta, mutta minua suoraan sanoen ahdistaa ruveta nukkumaan ilman, että hampaat on saanut säällisesti pestyä. Makuupussi siellä on siksi, että kaverille majoittumisesta aiheutuu aina niin paljon turhaa liinavaatepyykkiä, että...

Tähän tulokseen tulin taas vaihteeksi, kun lauantaina lähdettiin porukalla keilaamaan. Varattiin rata vielä aika alkuiltaan, että me pitemmältä tulevat päästäisiin omaan sänkyyn nukkumaan.
No joopa joo.
Turha luulo.
Alkoholihuuruinen juoruilu kolmeen aamuyöllä on vaan liian kivaa~
Tosin itsehän säästin pitkän pennin, kun ajattelin, että ajaisin vielä iltasella kotiin enkä siis ottanut mitään alkoholipitoista~


Tässäpä viimeisin luku-urakkani, jota yritin koko eilisen päivän saada pois alta ennen kuin koulu taas tänään alkoi... L. M. Montgomeryn vuosi sitten ensimmäistä kertaa suomennettu Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933).

Tämä on ollut pitkään pitäisi joskus lukea-kirjalistalla, mutta nyt vasta sain tartuttua tähän... Lähinnä olen vältellyt tätä tuon kansikuvan takia, koska... No, ette voi väittää, etteikö se olisi aika karmiva.

Sitä paitsi - näin meidän kesken - olen aina tykännyt vähän enemmän Louisa May Alcottin kirjoista (vaikka menenkin edelleen somasti sekaisin näissä kahdessa kirjailijassa silloin tällöin), ehkä siksi, että Montgomeryn tyyli on niin pahuksen runollinen, että sen lukeminen käy välistä vähän pitkäpiimäiseksi. Montgomeryltä on tullut luettua oikeastaan vain Runotyttö-sarja ja Sara Stanleysta kertovat kirjat, Vihervaaran Annaan en oikein koskaan päässyt sisälle... Pitänee joskus kokeilla uusiksi.

Mutta Patista olen pitänyt kovasti. Pat on tyttö, joka inhoaa kaikenlaisia muutoksia ja rakastaa kaikkea ympärillään liikaa. Ison perheen lisäksi Silver Bushin tilalla elää myös lasten rakastama ikivanha Judy, jolla riittää tarinoita joka lähtöön.

...Ja irlantilaistaustaisen Judyn puheenvuorot on käännetty niin muhkealle murteelle, että ihan vain niiden takia koko kirjan lukemiseen on mennyt niin pitkään kuin on mennyt. Mutta rakastan Judyn murretta, vaikka huomaankin aina kirjan käsistäni laskiessani, että omat ajatukseni alkavat melkein luistaa samantyyppisen murteen puolelle.

Montgomeryn Silver Bushin mallina käyttämä talo. Kuva täältä.
Voisin itsekin asua tuolla oikein mieluusti *w*
Vihdoin ymmärrän oikeasti Patin suurta kiintymystä Silver Bushia kohtaan.

Ärsyttää muuten ihan mielettömästi, kun en ole nyt arviolta kahteen tai kolmeen kuukauteen kirjoittanut mihinkään ylös mitä kaikkea on tullut luettua. Toista päivää jo mietin mikä ihme oli sen kirjan nimi, josta saan tasaisella syötöllä kohtauksia ja mielikuvia päähäni... Pitäisi kai ruveta pitämään kunnollista lukupäiväkirjaa.

Joka tapauksessa kyseessä oli "vähän aikuisempi" tyttökirja, jonka päähenkilö sai lääkäriltään kuulla omaavansa enää vuoden elinaikaa. Päivän tai pari mietittyään tämä vanhaksipiiaksi jäänyt, perheensä alistama, vähän vaille 30-vuotias neitokainen päätti, ettei enää aio pyydellä anteeksi keneltäkään vaan käyttää viimeisen vuotensa niinkuin itse tahtoo.
Se jos mikä oli piristävä kirja.
Luulin esitelleeni sen täällä, mutten sitten näköjään.

Ihmeellistä

Mitä ihmettä on tapahtunut sanoille muffinsi ja muffini? Mikä ihme on saanut ihmiset korvaamaan nuo vähän tyhmällä enkkutermillä cupcake?

...Toisaalta kyllä revin henkisesti hiuksia päästä, jos joku käyttää kökkösuomennosta kuppikakku. Silloin muistikuvaa tästä mainoksesta ei voi välttää:

...Tosin tuo kyllä tulee nykyään mieleen ihan sanasta cupcakekin.

Sitten myös kärvistelen, kun joku vaatii pakkoruotsin poistoa kouluista sen verukkeella, että suomessa puhutaan Suomea ja Englanti on paljon käytännöllisempi kieli Maailmalla. Sitten nämä samat ihmiset muuten myös usein puhuu kropasta, tykkäämisestä, venttaamisesta ja bussista. Pipar kakkuja ne syö Jouluisin ja pukeutuvat blouseen tai capeen.
Eivät sentään asu hyyryllä.


Kuopioon asti oli vielä tarkoitus tällä lomalla ehtiä, mutta eipä kai sitten.
Kauheasti tekisi mieli käydä myös jollain keikalla. MUCC on kuulema tulossa tammikuussa Suomeen. 17.1.2011 ilmeisesti, jos Lafissa kulkevat juorut pitää paikkansa. Eikä menisi päällekäin minkään kanssa. Taivas.

Mutta toisaalta tekisi mieli keikkailla vähän halvemmin. Verjnuarmulla olisi pari keikkaa Kuopiossa 28. ja 30.10. Saisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden oli kai tarkoitus tulla Joensuuhunkin, mutta peruuntuipa tuo. Ei sitten.
Savo nyt kuitenkin on tämän maan kaunein kieli.

Nii-in.

Elämän pienet reissut

Viikonloppuiltiin syysloman kunniaksi Helsingissä med mamma.
Suurin syy reissulle oli lauantaina Kansallisoopperassa esitetty Joutsenlampi-baletti. Ensimmäinen kerta baletissa vuosien unelmoinnin tuloksena: yksi pitkäaikainen haave vihdoin toteutettu *w*

Yövyttiin reissun ajan Hakaniemessä. Pidän siitä alueesta kerta kerran jälkeen yhä enemmän... Sieltä tuntuu saavan kaiken ruoanlaittoon liittyvän, tekipä ruokaa mistä päin maailmaa tahansa. Hämeentien etnokauppakeskittymä höystettynä parilla ihan kivalla kirpputorilla on nannaa minulle.

Aina yhtä ihanasta Vii Voanista tarttui mukaan kauan kaivattua korealaista chiliä (jonka koostumusta hieman hätkähdin...Odotin jauhetta, mutta sainkin aavistuksen verran hyytelömäistä kastikesoseen tapaista). Nyt pääsee taas sotkemaan keittiönkin puolella, tuli jo testattua kanalle tarkoitetussa maapähkinäkastikkeessa ja hyvää oli ♥

Sunnuntaina suunnattiin Helsingin jäähallille kirpputorille. Yllätyin vähän myyntipaikkojen suuresta määrästä ja ilahduin miten hyväkuntoista tavaraa myynnissä oli. Wah, mukaan tarttui muutama jännä vaatekappale ja jotain pientä sälää. Ja siinä sitten olikin lähes kaikki tuon reissun ostokset~

Senaatintorillakin ennätettiin pyörähtää katsomassa karhuja:


Otin tavoitteeksi löytää tuolta Botswanan karhun, mutta joko sitä ei ollut tai meni totaalisesti ohi :/ Jostain syystä tuntui sillä hetkellä tärkeältä nähdä millaisen teoksen Botswana olisi luonut.
Joidenkin afrikkalaisten valtioiden versiot pisti vähän miettimään oliko tekijät koskaan nähneet karhua... Jostain syystä ainakin kolmelle afrikkalaiskarhulle oli nimittäin piirretty sormet (ei sillä, Venäjän ja muutaman muun valtion karhuilla oli tietysti huulipunalla punatut huulet :D).

Kertooko Kiinan karhun ilme jotain itse valtion suhtautumisesta ulkomaailmaan...?

Ruotsalaiskarhu oli pohjoismaalaisista karhuista sympaattisin ♥ Siksi se ansaitsi tulla edustetuksi. Vieressä näkyy pala muistaakseni Puolan karhua, joka oli...yllättävän värikäs.

Eilinen kului sitten... Jotenkin hitaasti? Waw, ajettiin Itäkeskukseen, koska olen niin kurkkuani myöten täynnä Kamppi-Forum-Rautatieasema-kolmion alueella hengailua, että ihan yököttää. Keikkoja ennen ja niiden jälkeisenä päivänä jää aina luppoaikaa, joka tulee yleens

Ja melkein jopa sain tuolla reissulla Lasse Lehtisen Tuntemattoman kenraalin. Ainakin niin pitkälle, että sain poimittua tämän arkielämää valottavan tiedon:

"'Skål' on tullut muinaisruotsin sanasta kallo. Viikingit joivat maljoja vastustajiensa pääkalloista. 'Kippis' tulee saksan kielestä. Hansakauppiaat kävivät Suomessa ja ehdottivat meille suomalaisille, että kumoaisimme koko lasin kerralla. Kippis on käskymuoto saksan verbistä kippen, kaataa. Kipp es! tarkoittaa siis Kaada se!"

Ja näin jatkuu syysloma, pitäisi saada vielä paaaljon aikaan-

Leffailua

Kävin eilen huvikseni läpi kirjahyllyäni ja löysin Ilmari Vesterisen kirjaläpyskän Geishan maailma (Karisto, 2001 - Kirjatoreilla tätä ainakin näkee jonkin verran vielä myynnissä, jos jotakuta kiinnostaa. Kirjastoissa ei ole tullut toistaiseksi vastaan...).

Alussa on ensin muutaman sivun juttu geishojen edeltäjistä Kiinan "liehittelijänaisista" (ge nü) ja Korean kisaengeista (기생, latinalaisilla myös kirjoitusasussa gisaeng) . Siinä missä kiinalaiset, sivistyneet viihdyttäjät taisivat kadota maailmankartalta jo ennen tuhatluvulle pääsemistä, kisangeja löytyi vielä 1900-luvun alussa. Kolmesta sisarammatista enää Japanin geisha on oikeasti elossa.

Kisaengilla ja geishalla on aika monta yhtymäkohtaa: pitkällisen koulutuksen saanut taiteilija, joka soittaa, laulaa, tanssii, osaa keskustella henkevästi, kertoa tarinoita ja vitsejä, yleissivistynyt; kauniita kampauksia, vaatteita ja näyttävät meikit.
Sekä geisha että kisaeng on ollut varakkaalle, sivistyneelle miehelle usein tasavertainen keskustelukumppani, jolle on myös voinut avautua murheistaan ja pyytää ehkä neuvojakin.

Pikaisen kuvagooglailun tuloksena löytyi erittäin kivalta vaikuttava korealaisleffa aiheesta:


Hwang Jin Yin, 1500-luvulla, Joseon dynastian aikaan, eläneen kuuluisan kisaengin tarina, joka putosi aristokratiasta kisaeng-luokkaan, mutta kykeni nousemaan arvostetuksi, suosituksi ammatinsa harjoittajaksi, josta jäi jälkipolville lähes myyttinen kuva. Hän kunnostautui myös runoilijana.

Täydellistä silmänruokaahan tämä on ainakin sellaiselle, joka tykkää korealaisista hanbok-asuista, itä-aasialaisesta arkitehtuurista ja kauniista maisemista. Ja minähän pidän niistä kaikista. Myös miespääosan esittäjä on vähän renttumaisella tavalla komea. Ja päähenkilön vähäeleinen kauneus tekee kerta toisensa jälkeen vaikutuksen.

Ja sitten tietysti juonen pääosassa aivan mielettömän kaunis rakkaustarina.

Hwong Jin Yi (Hye-Kyo Song)

Nomi (Ji-tae Yu)

Ikävä puoli tällaisten Euroopan ulkopuolelta tulevien historiallisten leffojen katsomisessa on se, ettei tunne läheskään kaikkia sosiaalisia koodistoja, sanattomia viestejä ja käytöstapoja... Harmittaa, että vaikka jotain Koreasta tietää, tietää myös, että jotain menee ohi ja kovaa viuhuen meneekin. Eikä kaikkia kieleen kuuluvia, suhteista kertovia kohteliaisuusmuotoja voi todellakaan kääntää englanniksi...

Toinen miinus on se, että osa näyttelijöistä näyttää hämmästyttävän samalta (miehet hassuissa hatuissaan ja parroissaan, nuoret naiset pyöreine kasvoineen) ja välillä on pakko tarkastaa kuka kukin oikeastaan on... En enää yhtään ihmettele, että Aasiaan saapuneet eurooppalaiset eivät kyenneet erottamaan ihmisiä toisistaan... Tähän asti olen pitänyt sitä kohtuullisen helppona, mutta tuohon aikaan erityisesti miehen ulkonäöllinen stereotypia Koreassa oli tämä:


Suosittelen tämän katsomista kyllä lämpimästi melkein ihan kenelle tahansa, jolla on minkäänlaista mielenkiintoa joko Korean historiaa tai kisaengeja kohtaan.

...Mistä tulee tämä etelä-korealaisten elokuvantekijöiden taito lopettaa elokuvansa aina niin mielettömän koskettavasti?

Mitä sinulle oikeastaan kuuluu?

Tämmöstä enimmäkseen:

Lokakuun kunniaksi tästä varmaan uskaltaa jo mainita...
Eli dum dum, vähän alle kuukauden päästä nousee lentokone Helsinki-Vantaalta kohti Kansain lentokenttää. Vietetään veljen ja veljen tyttöystävän kanssa suunnilleen viikko Osakassa palloillen.

Vähän olen sekaisin tästä edelleen, kun totuin jo ajattelemaan, ettei ole kirjoitusten takia mitään mahdollisuuksia päästä tuolle reissulle mukaan, vaikka veli on kyllä ahkerasti mukaan pitkin vuotta pyydellytkin. Se vain ei ikinä koskaan kysyessään ole ollut varma päivämääristä, joten ei ole ollut mitään takuita siitä, etteikö kirjoitukset olisi reissun kanssa päällekkäin.

Ja nyt kun kirjoitukset on ohi, voin vihdoin ruveta panikoimaan tästä reissusta.
Vuonna 2007 painosta tullut Tokiopassi ei ehkä ole enää ihan kaikkein paikkaansapitävin apuväline tähän hommaan mutta... Onneksi on netti.

Yksi maailman kivoimmista kartoista täältä.

Pakko myöntää, että lievää ketutusta reissun suunnitteluun aiheuttaa ainakin (A) se, ettei jenin kurssi tunnu tulevan alaspäin itkemälläkään... Olin jo niin valmis tuulettamaan, kun lehdissä otsikoitiin, että Japani alkaa myydä valuuttaa ulkomaille ja että jenin pitäisi sen seurauksena vähän heiketä... Toimi eli ei u.u
(B) taas on se, että ollaan tuolla niin lyhyen aikaa... Olisin ihan mieluusti vähän pidempäänkin, että korvat ennättäisi edes avautua lentoreissun jäljiltä (lentokoneen laskeutuminen on aina minulle ihan helvetillinen kivun kiirastuli...)

Kolmas (C) ei-niin-kiva-juttu on sitten se, että Dir en greyllä olisi keikka Osakassa juuri sinä päivänä, kun meidän lentokone jo lähtee koto-Suomeen... Mikä tuuri :'D

...Vieläköhän keksisi jotain valitettavaa...
Nah, no, toivottavasti tästä reissusta selvitään hengissä. Ekaa kertaa elämässäni Japaniin, joten... Jännitystä ilmassa.

Aa, jos joku tietää jotain pakko nähdä/kokea paikkoja Osakassa niin voi kertoilla ihan vapaasti~
Kaikki vinkkaukset on tervetulleita!
Tällä hetkellä tuntuu, että "Ruokalajit, joita on pakko syödä"-lista on puolet pidempi kuin "Paikat, joissa on pakko käydä"~