Sivu sivun perään

Olen jakanut yksinkertaisia listoja lukemistani kirjoista ennenkin ja koska viime aikoina on pitkästä aikaa tullut enemmänkin lueksittua, ajattelin tehdä tuollaisen pikalistan uudestaan.

Edgar Allan Poe: Pelon ja kuoleman tarinoita
Kokoelma Poen ehkä kuuluisimpia novelleja. Sisältää mm. tarinat Soikeakehyksinen muotokuva ja Berenice. Koonnut Harri Haarikko. 
Tämä oli oikein nopealukuinen tapaus lähinnä siksi, että monet novelleista olivat minulle jo aikaisemmin tuttuja tapauksia. Poe on kuitenkin kivaa, romanttista kauhua, joten mikseipä sitä lukisi~

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä
Botswanalaisen etsivän mma Ramotswen tarina jatkuu taas yhdellä uudella mielenkiintoisella toimeksiannolla. Häitäkin pitäisi suunnitella...
Tykkäsin Mma Ramotswe-sarjasta aikanaan kovastikin, mutta tämä oli suoraan sanoen aika tylsä. Lisäksi tällä kertaa ratkaistavana ollut tapaus jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia...

Lisa Jewell: Se ainoa oikea
Joy ja Vince kohtaavat 1980-luvulla pienellä englantilaisella leirintäalueella. Kesäihastuksesta ei kuitenkaan suhdetta kehity, kun kohtalo pistää sormensa peliin... Ikuisesti kestävää rakkautta ensisilmäyksellä?
Kun nimi on tuollainen, lopputuloksesta tuskin voi erehtyä. Mutta jestas miten toimivan juonen Jewell on tähän koonnut. Ei hiukkaakaan ennalta-arvattava ja henkilöhahmotkin sopivan monisävyisiä!

George Orwell: Eläinten vallankumous
Klassikkojen klassikko, Orwellin satu siitä, kuinka eläimet nousevat vallankumoukseen ihmisiä vastaan ja tekevät maatilasta eläinten paratiisin. Vähitellen elämä maatilalla alkaa kuitenkin hullusti muistuttaa elämää ihmisten hallintoaikana...
Sarjassamme "jokaisen pitäisi joskus lukea"-kirja. Ohut, nopealukuinen, helposti ymmärrettävä, surulliseksikin ehkä tekevä ja vuodesta toiseen yhtä iskevä.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Kertomus venäläisnaisesta, joka jostain syystä törmää aina enemmän tai vähemmän valehteleviin, kaikenikäisiin naisiin.
Jotain novellikokoelman ja yhtenäisen romaanin välimaastosta. Vasta viimeisessä luvussa aloin todella saada kiinni päähenkilön hahmosta.

Marina Lewycka: Muu maa mansikka?
Mansikkapellot, 19-vuotias, Englannista aina haaveillut ukrainalaistyttö ja joukko muita mansikanpoimijoita ympäri maailman erilaisten sattumusten keskellä.
Tarinan opetus numero 1: älä lähde mansikanpoimijaksi Englantiin. Ainakaan jos olet ukrainalainen, nätti, 19-vuotias tyttö. (Tai lähde, jos haaveilet löytäväsi elämäsi rakkauden ja olet valmis tekemään uhrauksia sen vuoksi.)
Tarinan opetus numero 2: älä syö englantilaista, tehotuotettua kananlihaa. Et tahdo tietää missä se on ollut.

And about my personal life; viikonloppu meni oikein rattoisasti kaverin koiraa ja kolmea rottaa vahtiessa. Yöunet jäi pätkittäisiksi, mutta tulipahan ainakin lenkkeiltyä paljon. Hoitopalkaksi sainkin sitten pusutaudin/rauhaskuumeen/mononukleoosin, ihan millä nimellä vaan tahdotte sitä kutsua. Mutta onneksi tämä tautipöpö on varsin söötti tapaus~

Neiti on infolappusensa mukaan osa GiantMicrobes-tuoteperhettä, jos jotakuta kiinnostaa mistä ihmeestä tällaisia saa~

Viikko meni, viikko tuli

Kuluneen viikon aikana olen;
[x] matkustanut linja-autolla
[x] matkustanut junalla
[x] käynyt Kuopiossa, Jyväskylässä ja Tampereella
[x] lukenut pääsykokeisiin
[x] uinut ensimmäistä kertaa tänä kesänä

Toisin sanoen olin koko viikon maanantaista alkaen enemmän tai vähemmän tien päällä, ensin Kuopiossa, siirtyen sitten Jyväskylään pariksi päiväksi ja lopulta Tampereelle, josta eilen pääsin matkustamaan kotiin. Syy tähän ympäri Suomen matkustamiseen oli mitkäpä muutkaan kuin pääsykokeet. Kiitollinen olisin, jos tietäisin tällä reissaamisella jatko-opiskelupaikan lohkeavan, mutta olen vakavasti alkanut pohtia myös mahdollisia välivuoden aktiviteetteja (ehdotuksia otetaan vastaan! Todennäköisesti päädyn avoimeen lukemaan jotain tai kenties johonkin opistoon... Työtkin voisi olla aika jees.). Välivuosi on totta kai pieni henkilökohtainen maailmanloppu minulle, joka olen aina kuvitellut jatkavani lukion jälkeen suoraan yliopistoon, mutta on sitä pahemmastakin selvitty!

Tapasin reissussa ollessa todella kivoja ihmisiä, vanhempiakin tuttuja, ja serkkuja totta kai. Ja koska aurinko paistoi koko viikon ja lämpöä riitti (niin paljon, että erityisesti Tampereen ahtaassa kivikeskustassa olo oli aika tukala), päätin jo maanantaina, että vedän reissun läpi lomamatka-asenteella (marinoituna lievällä pääsykokeista johtuneella stressillä ja pienellä jännityksellä). Ja olikin oikein kiva lomamatka~ Linja-autolla muutaman välin matkustaessa näki tosi eksoottisia paikkoja eli suomeksi sanottuna pikkukyliä, joihin ei henkilöautolla matkustaessa eksy ja joita ei junan ikkunasta näe (miksi muuten erityisesti Keski-Suomessa kristityt herätysliikkeet pitävät majaansa aina linja-autoasemien lähellä? Matalat vuokrat?).

Matkamuistoiksi reissultani sain uuden päiväkirjan ja sitkeän kurkkukivulla höystetyn nuhan, josta olen itseasiassa ihan kiitollinen! Kipeänä ollessa ei edes itsestä tunnu siltä, että pitäisi tehdä jotain "hyödyllistä", joten tämän päivän olen vain maannut auringossa ja rakastanut maailmaa.

Olen ihan onnellinen, jos ensi viikon sataakin vettä. Saan siinä tapauksessa maata sängyn pohjalla ja lukea. Lukea, lukea, lukea. Lukea fiktiota, lukea romaaneja; jotain, jota lukiessa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja ja jonka sisällöstä kukaan ei kysele pikkumaisia yksityiskohtia. Ah <3

Autofiction

Ajattelin pitkästä (hah) aikaa esitellä kirjallisuutta. Teen näitä kirjapostauksia varmaan lähinnä siinä toivossa, että joku ehkä kiinnostuisi ja lukisi... No, ei sillä niin väliä. Joka tapauksessa saanen esitellä Akateemisesta torstaina junalukemiseksi mukaani nappaamani Hitomi Kaneharan romaanin Autofiction (オートフィクション):

Kaneharahan oli minulle jo entuudestaan tuttu, ilmestyihän kirjailijan Hebi ni piasu-romaani suomeksi jokunen vuosi sitten nimellä Käärmeitä ja lävistyksiä. Tein siitäkin lyhyen merkinnän aikanaan. Autofcition on vasta toinen Kaneharalta englanniksi käännetty kirja, vaikka nainen onkin kohta kahdeksanvuotisen uransa aikana julkaissut useamman kirjan. Saa nähdä julkaiseeko Sammakko Autofictionin suomeksi joskus tulevaisuudessa...

Autofiction on siitä hyvin hämmentävä kirja, ettei se etene kronologisesti menneisyydestä kohti nykypäivää vaan täysin päinvastoin. Toinen hyvin hämmentävä piirre siinä on, ettei mikään yhdessä luvussa esitetty tuntunut ensimmäisen lukukerran jälkeen suoranaisesti liittyvän edellisen luvun tapahtumiin.

Romaanin päähenkilö Rin on juuri mennyt naimisiin ja palaamassa Tahitilta, jossa on viettänyt kuherruskuukautensa sulhasineen. Kotimaassa Japanissa kirjallisuuden parissa työsekentelevä Rin saa toimittajaltaan ideaksi  kirjoittaa kirjallinen omaelämänkerrallista fiktiota, jota lukiessaan lukija voi olla aivan varma ovatko tapahtumat kirjoittajan omasta menneisyydestä vai keksittyjä. Luku luvulta kirja avaa Rinin kokemuksia ensin 18-vuotiaana, sitten 16 ja lopulta 15-vuotiaana. Samalla selviää syitä sille, miksi Rinin ajatuksenkulku ensimmäisessä luvussa tuntuu niin...häiriintyneeltä.

Itse Autofictionia lukiessaan voikin miettiä sen ohella myös sitä, kuinka paljon omaa elämäänsä Kanehara on teokseen kirjoittanut... Pakko sanoa, etten henkilökohtaisesti kyllä usko ihmisen voivan kirjoittaa kirjaa liittämättä siihen jotain omasta kokemusmaailmastaan. Mutta se, kuinka paljon omaa kokemusmaailmaa mukaan liittää onkin sitten asia erikseen.

Mutta niin. Kirjaa löytyy sekä Akateemisesta kirjakaupasta että Suomalaisesta, joten jos kiinnostus heräsi niin hyvin lämpöisästi kehoitan Autofictionin lukemaan. Etenkin, jos on joskus lukenut Käärmeitä ja lävistyksiä ja pitänyt siitä. Itse pidän Kaneharan kuvailusta, siitä, että teksti on hyvin usein puhtaasti päähenkilön polveilevaa ja poukkoilevaa ajatuksenjuoksua. Rinin ajatukset kulkevat välistä sellaisia polkuja, joita itse ei olisi kuvitellut ihan heti kulkevani.

Paikkoja, joissa haluaisin käydä (osa 1)

Otin vapauden lisätä otsikon perään "osa 1" ihan siltä varalta, että innostun tekemään tällaisia postauksia lisää. Suunnitelmani ovat suuret ja tahdon pistää jokaisesta paikasta mahdollisimman paljon kuvamateriaalia nähtäville, selventämään osaltaan miksi tahtoisin näihin paikkoihin mennä. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että tästä(kin) postauksesta tuli pitkä.

Paikka 1: Hashiman saari, Japani
Sijainti: n. 15km Nagasakista länteen
Pinta-ala: 0,063 km²
Asukasluku: 0


Hashima oli ensimmäisiä paikkoja Japanissa, jonne avattiin hiilikaivos 1887. Hiiltä louhittiin merenpohjasta aina vuoteen 1974, jolloin se monien muiden japanilaisten hiilikaivosten tavoin suljettiin Japanin siirtyessä yhä enemmän öljyn käyttöön ensisijaisena energianlähteenä. Parhaimmillaan saarella oli yli 5000 asukasta ja maailman korkein väestöntiheys.

Nykyään Hashimalla ei enää asu ketään, mutta ilmeisesti säästösyistä sitä ei ole purettu vaan sen annetaan lahota pystyyn. Se onkin mitä mielenkiintoisin prosessi, sillä Hashima on käytännössä katsoen rakennettu pelkästä betonista.

Ilmeisesti ainakin jossain vaiheessa Nagasakista järjestettiin jonkinlaisia turistimatkoja Hashimalle, mutta nykyään viranomaiset eivät kaiketi suosittele saarelle menemistä alati kasvavan romahdusvaaran takia. Tämän tiedon avulla ja seuraavista kuvista voikin sitten koettaa päätellä, miksi Hashima on kerännyt mainetta myös kummitussaarena~

source

Paikka 2: Ulaanbaatar/Ulan Bator, Mongolia, pääkaupunki
Sijainti: n. 350km Mongolian Venäjän vastaisesta rajasta
Asukasluku: n. 1 milj.
Väestöntiheys: 235/km²

Olisin voinut laittaa paikaksi ihan pelkän Mongolian, mutta ajattelin kuitenkin tarkentaa. Mongolia on yksi maailman harvimpaan asutuista maista. Ihmisiä siellä on vähän päälle kolme miljoonaa, väestöntiheyden ollessa koko maassa 1,8 / km². Verrokkina voin kertoa, että Suomen väestöntiheys on 17,70 / km².

Nykyään Mongolia on kenties vähän unohdettu lapsi, vaikka historiallisesti sen vaikutus on ulottunut melkein koko Euraasian halki. 1200-luvulla mongolien hallitsema alue nimittäin kattoi alueet Korean eteläisimmästä kärjestä Unkariin, siis suunnilleen tällaisen alueen (muistaako kukaan Tshingis-kaania?). Valtakunta alkoi kuitenkin hajota yhä pienempiin osiin Kublai-kaanin aikoihin ja lopulta se lakkasi oikeastaan olemasta.

Nykyinen Mongolia kannatti kommunistista aatetta suunnilleen vuodesta 1921 vuoteen 1990 ja oli itse asiassa yllättäen paremmissa väleissä Neuvostoliiton kuin Kiinan kanssa, mikä näkyy ehkä jossain määrin siinä, että vuonna 1937 Mongoliassa siirryttiin kyrillisten kirjainten käyttöön. Ennen tätä kirjoitettiin muutama vuosi latinalaisilla, vaikka mongolialaisilla itseasiassa on myös melko vanha, oma kirjoitusjärjestelmänsä.

Mongolialaisten elämäntapa nojasi monta tuhatta vuotta paimentolaisuuteen ja hevosenkasvatukseen. Maassa onkin aina ollut huomattavasti enemmän karjaa kuin ihmisiä ja 1200-luvulla mongolialaisten sotatekniikka perustuikin osittain juuri tämän seikan hyödyntämiseen. Vaikka armeija oli todellisuudessa melko pieni, saattoi vihollista ratsastajattomien hevosten avulla huijata luulemaan sitä paljon suuremmaksi.

Nykypäivän Mongolia on...melko köyhä. BKT henkeä kohden on noin 3000 dollaria (Suomessa esim. noin 30 000 dollaria/asukas). Lisäksi mongolialainen elämäntapa on kenties lievässä kriisissä kaupungistumista suosittelevan nykykulttuurin ja hyvien laidunmaiden vähenemisen takia. Eteläkorealainen populaarikulttuuri on ilmeisesti Mongoliassa ainakin tällä hetkellä pinnalla (tosin missäpä ei...), minkä voidaan ainakin osittain selittyvän kielten oletetulla sukulaisuudella (suomalaisetkin voisi ruveta kuuntelemaan enemmän virolaista musiikkia~).

Nyt joku varmaan kyseenalaistaa miksen vain ihan suosiolla matkusta Lappiin :'D Mutta eihän se olisi yhtään sama asia~

Lukemistoa

Onnistuin viimein kaappaamaan kirjastosta mukaani Marguerite Abouetin ja Clément Oubrerien Norsunluurannikolle sijoittuvan sarjakuvateoksen Aya - elämää Yop Cityssä.

Olen halunnut lukea tämän viimevuotisesta ilmestymisestään asti ja vaihtanut kirjakaupassa päättämättömänä painoa jalalta toiselle arpoessani kannattaisiko kyseinen teos ostaa vai ei. Hyllyyn se on yleensä jäänyt lähinnä melko korkean hintansa takia. Toivotaan, että sitä löytyy vielä siinä vaiheessa, kun minulla on taas varaa ostaa se (= kun saan taas uusia kirjakaupan lahjakortteja joillain kissanristiäisillä...). Silloin olisi jo luvattu kakkososakin ehkä mahdollista löytää.

Minuu harmittaa vietävästi, etten ole elämäni aikana ennättänyt lukea Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta niin paljon kuin tuntuisi mielekkäältä.

Tahtoisin kyllä lukea.
Ongelma vain on, että se mitä kirjaston hyllyt minulle tarjoavat luettavaksi ei suinkaan usein ole sitä mitä tahtoisin lukea. Afrikkaan tavalla tai toisella liittyvien kirjojen takakansissa kun yleensä vilahtelee sellaisia sanoja kuin SOTA, NÄLÄNHÄTÄ, LAPSISOTILAAT, HIV, AIDS, PAKKOAVIOLIITTO, KÖYHYYS, RAISKAUKSET, TALOUDELLINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ, ORJUUS, TERRORI, VALLANKAAPPAUS, TYTTÖJEN YMPÄRILEIKKAUKSET. Tarkoituksellinen CapsLock.

Minut (ja varmaan kaikki muutkin) on pumpattu niin täyteen kuvia Afrikan kurjuudesta, köyhyydestä ja valottomalta näyttävästä tulevaisuudesta, ettei ketään jaksa enää kiinnostaa. Tämän kaiken mediamyllytyksen jälkeen onkin hyvin mystistä kuulla vapaaehtoistyöntekijöiden/lähetyssaarnaajien/järjestöjen työntekijöiden näkemyksiä siitä, että "Afrikassa elää hyvin elämäniloisia ihmisiä". Itse asiassa meidän lukion maantiedon kirjastakin taitaa löytyä tämäntyyppinen lause...

Mutta mitä mitä? Miksei se elämänilo saavuta minua kuin harvoin tuon kaiken CapsLock-kurjuuden vastapainoksi? Kyllä minun mielenkiintoni Afrikkaa kohtaan olisi varmasti astetta suurempi, jos sieltä tulisi useammin jotain positiivistakin tekstiä sisältävää kirjallisuutta, jonka koko juoni ei rakentuisi kauheiden tapahtumien ympärille tai pieniä tarinoita pienten ihmisten normaalista arkielämästä maissa, joissa ei sotia käydä tai kärsitä yhä pahenevasta nälänhädästä.

Tätä tyhjiötä Aya täyttää osaltaan melkoisen hyvin, luvataanhan jo takakannessa lyhyesti ja ytimekkäästi että:

"Palkitun tekijäkaksikon Aya-teossarja esittelee afrikkalaista arkea aivan toisenlaiseen tyyliin kuin mihin olemme tottuneet. Ei jatkuvia katastrofeja vaan todellista elämää."

Ja aaa, minä todella rakastuin tähän!
Hahmot ovat hirmuisen elävän oloisia ja persoonallisia, eivät muistuta liikaa toisiaan ja niiden välinen kemia toimii~ Lisäksi henkilöiden välillä vallitsee aivan ihana tasapaino; siinä missä on asteen verran tyhjäpäisiä bilettäjiä, on myös kunnianhimoisia opiskelijoita.
Ainona piskuisena miinuksena voi tietysti pitää sitä, että tarina alkaa vuodesta 1978. Nykypäivän elämänmenon kuvaajana se ei siis ole ehkä kovinkaan tarkka, mutta miksipä tarvitsisi ollakaan, lähihistoriakin on kivaa luettavaa.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän jos tahtoo lukea hyvin toteutetun, mielenkiintoisella juonella varustetun sarjakuvan ja/tai jos tahtoo tietää millaista arkielämää afrikkalaiseen keskiluokkaan kuuluvat ihmiset voivat hyvinkin viettää.

Sanoin tosiaan, etten ole paljon Afrikasta lukenut, mutta jos haluaa lukea pieniä tarinoita Afrikasta voin suositella ainakin seuraavia kirjoja:

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (Mma Ramotswe-sarja)
Monet on tästä varmaan joskus kuulleetkin. Mma Ramotswe on botswanalainen, ehkä hieman keski-ikää lähentelevä nainen, joka päättää ryhtyä yksityisetsiväksi. Kirjojen tyyli on jossain määrin verkkainen, melko aurinkoinen ja hyvää mieltä herättävä (jonkun mielestä ehkä jopa yltiöpositiivinen). Sarjaa on ilmestynyt suomeksi tähän mennessä kaiketi yhdeksän kirjaa, englanniksi vähän enemmän. Lisäksi siitä on ilmestynyt televisiosarja.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Novellikokoelma, jota lukiessa ainakin itse kävin valehtelematta läpi kaikki tunteet kyllästymisestä kuplivaan iloon. Jotkin tarinat toivat minulle syystä tai toisesta mieleen kirjat, joita Neuvostoliitosta ja itäblokin maista on aikojen saatossa kirjoitettu. Asteen verran ironinen, hiukkasen sarkastinen, höystettynä tietyllä sympatialla.

Sitten on tietysti Yle ihanainen, joka lanseerasi minua ja kaltaisiani uteliaita ihmisiä varten Kolmas ulottuvuus-dokumenttipaketin, joka koostuu pääosin kehittyvistä maista kertovista dokumenteista. Dokumentteja voi katsoa ilmaiseksi YleAreenasta (hakusanalla Kolmas ulottuvuus löytyy hyvin). YleTeema myös näyttää dokumentteja; täältä löytyy ilmeisesti lista tulevista, televisiossa esitettävistä dokumenteista.
Äkkiseltään voisin suositella Namibiaan sijoittuvan Herra positiivinen-minipätkän katsomista (kesto n. 8 minuuttia). Se on...hyvin jännä.


Tällaista tänään :3 Lukekaa Aya, jos satutte sen kirjastossa tai kaverillanne näkemään. Voin melkein luvata, ettette pety!

Bloggeria vaivaa jokin, mutta katsotaan, josko tuo tavara, jonka pitäisi olla oikeassa sivupalstassa, nousisi tuolta sivun alalaidasta viikonlopun aikana ihan itse... Samalla tavalla kuin se sinne mystisesti tipahtikin. Ja niin! Lisäsin toimintoja (mistä tämä mielenkiintoinen sivunasetteluhäiriö varmaan johtunee), joten nyt voi sitten "eeen jaksa kommentoida"-ihmisetkin ainakin klikata jotain noista "aww", "oho" ja "luin"-painikkeista~

Joskus on hymyiltävä voittoisasti

Miten nämä bloggaustauot kestää nykyään näin kauan? Uah, pitää tormistautua.

Enpä ole montakaan merkintää tämän blogin olemassaolon aikana tehnyt vaateostoksistani. Tai no, ostoksista nyt ylipäätään löytyy harvoja itsenäisiä merkintöjä. Pahoittelen, jos joku on tuntenut tämän tylsistävän blogiani. Vaatekaappini sisällöstä kiinnostuneita kehotankin klikkaamaan poupee girl-avaani tuolta blogin oikeasta reunapalstasta →
Kommentoiminen siellä tai kaveriksi pyytäminenkään ei ole kiellettyä :3

Mutta ostoksista.
Olen tehnyt tässä lyhyen ajan sisällä tehnyt pari niin ihanaa hankintaa, että tuntuu melkein pakolta esitellä ne blogissakin eikä vain räpsäistä kuvaa pupea varten *w*

Ostos numero 1:

Aaaa, se on niin täydellinen!
Kohdatessani tämän toissapäivänä, ostopäätös syntyi salamannopeasti. Tällaista olen nimittäin tahtonut jo parisen kuukautta ja kääntänyt sen seitsemänkymmentä nettikauppaa ympäri tällaisen löytääkseni ja harkitsin jo vakaasti Japanista tai Kiinasta tilaamista.

Kuvassa näkyvä yksilö on Seppälän versio tästä himoitusta vaatekappaleesta. Myös H&M myy omaa versiotaan (varmaan nämä tulevat molemmat ihan samalta kiinalaistehtaalta) ainakin nettikaupassaan, mutta jostain kumman syystä täkäläinen myymälä ei ole ottanut noita myyntiin. Nyt se on se ja sama myydäänkö sitä täällä vai ei, kun tämä ihanainen on nyt lopultakin minun ♥

Ostos numero 2:

Benecosin mineraalipuuterin ostopäätös oli sitten monien asioiden soma summa.

Kaikki alkoi mielenkiintoisesta putiikkibongauksesta Joensuussa. Kyseessä oli kauneushoitola Eco Beauty (myy kosmetiikkaa myös nettikaupassaan), jonka olemassaoloa en ollut ollenkaan ennen rekisteröinyt. Liikkeestä tietoa etsiskellessäni päädyin pitkästä aikaa sen kategorian blogeihin, joita en sitten Green Fashion Freak-blogin taannoisen lopettamisen jälkeen ollutkaan lukenut. Ennen pitkää olinkin löytänyt kaipaamani eli listan Suomessa myytävästä sertifioidusta luonnonkosmetiikasta ja riittävän monta positiivista kokemusta Benecosin tuotteista. Summa summarum.

Kävin tänään sitten nappaamassa tämän pikkuisen mukaan Lifesta (ensimmäinen kerta, kun koko liikkeeseen astuin...olen mielessäni profiloinut sen asiakaskunnan +50-vuotiaiksi naisiksi, jotka ostavat kalanmaksaöljykapseleita ja ukonhattu-uutetta kolotuksiinsa...en tiedä onko mielikuvani ihan väärä), kun satuin sillä puolella kaupunkia liikkumaan.

Benecosin meikkien ei siis tosiaan pitäisi sisältää parafiinia, parabeeneja, silikonia, PEG-aineita eikä synteettisiä väri-, hajuste- tai säilöntäaineita. Kivaa niissä on myös kohtalaisen halpa hinta~
Mineraalimeikkien sopivuudesta kullekin ihotyypille, terveellisyydestä ja niiden saamasta positiivisesta maineesta voidaan tietysti vääntää kättä vaikka kenen kanssa. Mutta kokeillaan nyt mitä oma iho tästä tykkää.

Ja etten nyt vaikuttaisi ihan yltiöpositiivisen mainonnan uhrilta todettakoon, että puuterikin (en sellaista ole viimeiseen vaille kolmeen vuoteen omistanut) on löytynyt päänsisäiseltä ostoslistaltani jo pidemmän aikaa. Oon vain hirveän hidas toteuttamaan ostosuunnitelmiani :'D Toisaalta nyt oli ihan hyväkin vetkutella, muuten olisin varmaan pyörinyt ahdistuneena jonkin marketin lukemattomien meikkiständien välissä ja joko päätynyt vanhaan tuttuun Lumeneen (vaikka kuinka olisin tahtonut vaihtelua) tai poistunut kaupasta lievästi sekaisena ja ahdistuneena ostamatta koko puuteria.

Nytpä pääsee siis tämä hankinta hengailemaan muiden päivittäismeikkieni seuraan:

Eli ihan hyvien heppujen luo. Ah, olen niin Lumene-ystävällinen kuluttaja~ Cliniquen ripsari tuli muuten aikanaan ruotsalaisen Femina-lehden kylkiäisenä. Oi miksei suomalaislehdet jakele tuollaisia aarteita lukijoilleen... En tosin tiedä voiko näitä tässä vaiheessa kevättä edes sanoa päivittäismeikeiksi, kun meikkaan suunnilleen joka kolmas päivä.

Pari päivä sitten viskelin myös meikkipussin tarpeetonta ja vanhaksi mennyttä sisältöä roskiin. Näytti epäilyttävästi siltä, että olen hamstrannut meikkejä suunnilleen viimeisen viiden vuoden ajalta heittämättä koskaan mitään pois... Taisi olla korkea aika tyhjennykselle...

Tyhjennysoperaation aikana en kuitenkaan etsinnöistäni huolimatta löytänyt kauan kadoksissa ollutta puuterihuiskuani, joten pistin pesuun likoamaan saman asian ajavan poskipunahuiskun:

Ja tuolta se vesi sitten näyttikin vielä vähintään kymmenen seuraavaa vedenvaihtokertaa. Lapset, peskää meikkausvälineenne useammin kuin minä ♥ Varsinkin, jos oikeasti käytätte niitä, ettekä vain säilö jossain hyllynnurkassa kuten minä teen.

Pieni tapahtuma

Koska en ole päivittänyt vähään aikaan, teen nyt minipostauksen urotyöstä, jonka tänä aamuna suoritin. Tilasin lipun Dir en greyn Nosturin keikalle. Keikkahan on siis vasta 23.8.2011, mutta mitäpä sitä jättämään huomiseen sitä minkä voi tehdä tänään.

Oli hyvin hämmentävä lippujentilausepisodi siinä mielessä, että aloitin sen joskus 09:01 ja kun 09:03 avasin toiseen välilehteen saman sivun, oli Tiketillä esitellä minulle vain teksti "Tilaisuus loppuunvarattu". Sitten 09:30 lippuja kuitenkin löytyi vielä rajoitetusti. Hmm. Kenenkähän takahuonetyöntekijän selkänahasta ne kävivät lisää lippuja repimässä... Nyt viiden jälkeen lippuja on vielä "jäljellä vähän". Saa nähdä milloin pamahtaa (taas) loppuunvaratuksi.


Nyt jos Tiketti ei möhli (kuten kävi Miyavin keikkalipun kanssa pari vuotta sitten; posti toi lipun ihan eri päivälle kuin sen olin ostanut), mitään vakavaa onnettomuutta satu enkä onnistu jostain kivenkolosta saamaan töitä tuolle päivälle tai sairastu vakavasti, olen menossa katsomaan Dir en greytä kolmannen kerran elämässäni~

...Kovasti olen kyllä miettinyt onko siinä yksi kerta liikaa.
No, ehkei ole syytä tehdä tällaisia johtopäätöksiä sen takia, ettei sattunut pitämään bändin viimeisimmästä singlestä. Todennäköisesti katuisin enemmän, jos en olisi edes hankkinut itselleni mahdollisuutta mennä.
Täältä tullaan Nosturi~! ...sitten neljän kuukauden päästä.