Pieniä kulttuuritekoja

Sen lisäksi, että jokin pieni piru meni minuun parisen viikkoa sitten ja luin virolaisten kalevalamittaisen kansalliseepos Kalevipoegin kannesta kanteen syyslomalla, sain myös vihdoin ja viimein käsiini ensimmäisen osan Kaoru Morin uusimmasta Bride's story-mangasta.

Silkkaa rakkautta heti ensimmäisellä selauskerralla *w*

Rakastan Kaoru Morin tyyliä ihan liikaa. Se nainen vain on hävyttömän hyvä piirtämään kauniita yksityiskohtia ja näpertämään mitä kauneimpia vaatteita! Tosin totuuden nimissä on sanottava, että tällä kertaa Mori on tainnut keskittyä vaatteisiin ja kulttuurisiin yksityiskohtiin vähän liikaakin ja unohtanut juonenkuljetuksen ja hahmokehityksen... Tarina ei oikein tuntunut vielä ensimmäisessä osassa pääsevän vauhtiin, joten minulla on suuria odotuksia kakkososan varalle.

Toinen lähiaikojen mainittava kulttuuriteko on varmaan se, että Bunraku tuli vihdoin kauppoihin (Anttilasta 12 euroa) ja katsottiin se sitten porukalla.

Visuaalisesti ehkä yksi upeimpia vähään aikaan näkemiäni elokuvia *w*

Bunraku on - vähän Bride's storyn tapaan - aivan mielettömän kaunis ja värikylläinen! Jännitin Gackton englannin puolesta kovastikin, mutta kun se vihdoin avasi suunsa, aksentti olikin ihan kivalta kuulostava, ei lainkaan yltiötankeroinen. Sain tästä kuitenkin ihan mielettömät One Piece-välähdykset, vaikkei tarinalla ole mitään tekemistä One Piecen kanssa. Ohjaaja Guy Moshe on lukenut ehkä vähän liikaa shonen mangaa... Mitään muuta lajityyppiluokitusta en nimittäin leffalle keksi kuin "shonen-vaikutteinen, taiteellisesti kuvattu toimintaleffa".

Paikkoja, joissa haluaisin käydä (osa 2)

Jatkoa seuraa sittenkin! Ensimmäisen osan tällä otsikolla kulkevasta sarjasta julkaisin toukokuussa ja kun nyt kerran tuli tungettua tuo osa 1 otsikkoon sulkuihin, ajattelin, että on samantekevää tehdä toinenkin osa. Paikkojen numerointi jatkuu yhteydessä edellisen postauksen kanssa~

Paikka 3: Naturhistoriska riksmuseet, Ruotsi
Sijainti: Frescativägen 40, Tukholma
Perustettu: 1819
Nettisivut: Naturhistoriska riksmuseet

 

Edellisen postauksen paikkoihin verrattunahan tämä tuntuu suorastaan yltiörealistiselta, helposti toteutettavissa olevalta käyntikohteelta. Museon perusnäyttelyihin kuuluvat muunmuassa näyttely Maan 4,5 miljardia vuotta pitkästä historiasta, ihmisen anatomiaa valottavat sekä Ruotsin luontoa esittelevät näyttelyt ja ilmeisesti jonkin verran myös vaihtelevia näyttelyitä. Minua museoon vetää tasan yksi asia; Maapallon historiasta kertovaan näyttelyyn kuuluvat dinosaurusten luurangot.

Jo vuosikausia minulla on ollut lista ns. "pienistä unelmista" ja yksi noista unelmista on  nähdä ihka-aito dinosauruksen luuranko. Se on sinällään hassu haave, kun ottaa huomioon, etteivät dinosaurukset ole minua koskaan muuten millään tavoin kiehtoneet. En omistanut pentunakaan yhtä ainutta muovidinosaurusta, en katsonut Maa aikojen alussa-elokuvia tai lukenut tiiliskiven paksuisia kuvakirjoja noista maailmanalun matelijoista.

Jos käynnille pitäisi kehittää toinenkin syy, se voisi olla museorakennuksen arkkitehtuuri. Se näyttää kuvissa nimittäin kertakaikkisen upealta *w*

 

Joku voisi kenties ehdottaa, että menisin laannuttamaan dinosauruskuumettani Heurekaan, jossa ilmeisesti on myös meneillään jonkinlainen dinosaurusnäyttely. Ikävä kyllä siellä ei taida olla luurankoja... Ja nimenomaan luurankoja minä tällä kertaa haluan nähdä. Kenethän saisin tälle reissulle huijattua mukaan...

Paikka 4: Sedlecin luukirkko
Sijainti: Kutná Hora, Tšekki
Rakennettu: 1511

Hyvä on sitten. Myönnän olevani mainoksen uhri. Ihastuttava ystäväiseni Pihla nimittäin kävi Tšekin tasavallassa tänä kesänä ja vieraili samalla reissulla Sedlecissä. Ja näytti sitten vielä minulle kuvia matkan jälkeen (en minä muuten edes tietäisi koko paikan olemassaolosta). Mutta ihan rehellisesti. Kuka muka ei tahtoisi nähdä kirkkoa, jonka sisustus on kasattu pääasiassa ihmisten luista?

Jos tarkkoja ollaan, Sedlec ei oikeastaan ole kirkko vaan ihan vain kappeli. Siellä säilytetään suunnilleen 40 000 ihmisen luita, joista suurin osa on kappelin alueella olleeseen, keskiajalta peräisin olevaan hautausmaahan haudattujen jäämistöä.

Tähän väliin minun on ihan pakko todeta, että yleensä inhoan sitä, että ihmisten luita ja muita jäännöksiä esitellään erilaisissa näyttelyissä lasivitriineissä. Vastustan syvästi mm. muumioiden esillepanemista museoissa, sillä minusta se loukkaa ihmisen intiimiteettiä ja tuntuu jopa häpäisyltä, ihmisen uskonnollisten kokemusten vähättelyltä. Haudoista kaivetut ihmiset ovat eläessään uskoneet siihen, että juuri oikeaoppinen hautaaminen vie heidät turvallisesti kuolemanjälkeiseen elämään ja väkivaltainen repiminen ylös haudoista museon loisteputkien alle, läpinäkyviin lasivitriineihinn ihmisten toljotettavaksi ei kerta kaikkiaan tunnu minusta oikealta. Puhumattakaan nyt siitä, että kaikki vainajan mukaan annetut, kuolemanjälkeistä elämää turvaamaan tarkoitetut tavarat on ripoteltu ympäri museosaleja - pahimmassa tapauksessa ympäri maailmaa. Vaikka uskonnollisesti katsoen ihminen onkin kai jo siirtynyt kuoleman seuraavalle tasolle, ehkä jopa syntynyt uudelleen - onhan hautajaisista parhaassa tapauksessa jo tuhansia vuosia -, tuntuu minusta silti kamalan kurjalta nähdä luurankoja tai muumioita museoiden vitriineissä. 

Sedlecin kohdalla olen jostain syystä kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen. Epäilisin tämän johtuvan siitä, ettei Sedlecissä säilytettäviä jäännöksiä ole koskaan viety pois sen kirkkokunnan siunaamalta alueelta, johon kyseiset kuolleet luottivat eläessään. Ennemminkin tuntuu, että ne on vain siirretty arkusta koristeelliseen mauseloumiin.


Tämän postauksen kohteet olivatkin kovin luupainotteisia... 

Maisemanvaihdos

Vaihdoin maisemaa Pielisjoen rannalta Saimaan kaakkoisnurkalle, jossa niittykukatkin kukkivat vielä lokakuun puolivälissä, hallaöiden jälkeenkin. Samalla blogi jäi vähän noin niin kuin huomiotta.
Isompaa, parempaa postausta on tulossa varmaan lähiaikoina, mutta jaan kanssanne pari kuvaa näin ensihätään, ettei blogini ihan hiljene.

Tapaus nostalgia

Kun yöpaikan lahjoittanut kaveri kysyi minulta tiistai-iltana Dir en greyn keikan jälkeen, miten keikka meni ja oliko minulla hauskaa, punnitsin vakavasti hetken aikaa puhjetako kauheaan vinuvanuvalitukseen siitä, kuinka päätäni särki koko keikan ajan, vatsassa velloi määrittelemätön paha olo ja joku idiootti eturivissä kuvasi melkein koko keikan ajan iPhonellaan. Mutta koska paha olo väistyi aina, kun pääsin hyppimään ja riehumaan eikä kuvaava typerys nyt niin paljon häirinnyt, päätin valita siitä vinuvanuvalitus-nauhan vierestä vähän positiivisemman version.

Loppujen lopuksi ainoa asia, johon voin sanoa olleeni oikeasti tyytymätö on se, ettei Shinya näyttäytynyt lavan etuosassa juuri ollenkaan : << Perkele Shinya, sinua minä pääasiassa tulin paikalle katsomaan! (Tähän väliin kauniissa sulkulausekkeessa huomautettakoon, että minulle syyt lähteä dirujen keikoille ovat tärkeysjärjestyksessään suunnilleen: 1. Musiikki 2. Shinya 3. Kaikki muu)

Purin sitten "yhyy, en nää Shinyaa"-ahdistustani Toshiyaan, josta on vanhemmiten tullut vielä entistäkin pahempi diiva. Ja uudelleen stailattu partajeesus Kaorukin oli tosi energisen oloinen ja näytti oikein hyvältä <3 Ja vihdoin ja viimein vähän lihonut Die <3 Ja Kyosta nyt puhumattakaan.

Oikeastaan tiivistettynä tässä keikassa ei ollut omalta osaltani mitään uutta. Paitsi, että jonotin nyt vähemmän aikaa (alle tunnin) kuin vuoden 2007 keikoille (kaiketi jotain nelisen tuntia per keikka). Vanhojen päiväkirjamerkintöjen mukaan olen nimittäin ollut aina joko väsynyt tai huonovointinen dirujen keikoilla :'D Ja jokaisella kerralla olen fanitellut Toshiyaa, kun Shinya on piilotellut rumpujensa takana. Mitäs sitä nyt tavoistaan poikkeamaan!

Ai se musiikki? No se nyt on aina yhtä ihanaa, miksi siitä sen suuremmin puhumaan.

Sanomatta paras

Koska sisäinen fanityttöni.
Koska Nosturi huomenna.
Koska en oikein voi keskittyä mihinkään muuhun.
Koska tänne on ihan järkyttävän monta kertaa eksytty hakusanalla "Dir en grey".
Koska tahdotte nähdä näitä kuitenkin.

___________________________________________________
Sain lopultakin valmiiksi kaverille tarkoitetun "kiitos kun olet olemassa ja tuhannet kiitokset siitä, että saan majoittua luonasi vain pitkän kivenheiton päässä keikkapaikasta, vaikka tulenkin takaisin mitä epämääräisimmissä fanityttöhuuruissa ja joudut kuuntelemaan minua illalla, vaikkei aihe kiinnosta sinua pätkääkään"-lahjan ->

Ennen kuin kukaan ennättää kysyä, kerrottakoon, että kyllä se on (väristään huolimatta) porkkana ja kyllä se on amigurumi ja kyllä se on tehty Mia Bengtssonin "Amigurumi - virkkaa omat maskottisi"-kirjan (Atena, 2010) ohjeella.
Ja hah, sen tekeminen oli oikeastaan aika hauskaa. Olen niin vitsin taitava käsityöläinen että <3

Elämän pienet hämmästykset

Koin tänään niin monta hämmentävää, jiiruihin liittyvää, lievää shokeeraantumista aiheuttavaa yllätystä, että katson vain oikeudeksi ja kohtuudeksi koota niistä yhden kokonaisen merkinnän.

Hämmästyksen aihe numero 1:
Plastic Treen Ryutaro on jo 38-vuotias!

Apua, en olisi ikinä koskaan arvannut Ryutaron oikeaa ikää, jos joku olisi kysynyt. Arvon herra laulaja nimittäin näyttää siltä, että voisi iältään olla mitä tahansa 20 ja 35 ikävuoden väliltä, mutta että vaille nelikymppinen?! Ehei. Tämä tosin taas varmaan oli niitä asioita, jotka kaikki minua lukuunottamatta tietävät.

En yleensä muista jiirujen ikiä (paitsi dirujen ja mucculaisten), mutta tämä oli niin hämmentävä tieto, että muistan tämän varmaan loppuikäni. Toisin sanoen Ryutaron vanheneminen loppuu tähän ja jos joku erehtyy viiden vuoden päästä minulta tiedustelemaan miten vanha mies tämä Plastic Treen laulaja onkaan, vastaan että 38 (vähän samaan tapaan Miyavi on minulle varmaan aina ja ikuisesti 27-vuotias).



Hämmästyksen aihe numero 2:
X Japanin ihastuttavan kitaristin Patan ulkonäkö Club Zy.n elokuun 15. päivänä postaamissa kuvissa;

club zy.

Pata... Mitä tapahtui?
Enkö vain ole nähnyt sinusta viime aikoina kuvia, jotka todistaisivat tämän muutoksen tapahtuneen hitaasti, ei niin yhtäkkisesti kuin se minusta tuntuu tapahtuneen?

Hämmästyksen aihe numero 3:
D=OUTin kitaristi Ibuki ja Andon basisti Ken ovat veljeksiä!

Minä mitään Dautoa kuuntele (tämän lauseenpätkän kirjoitettuani tosin aloin miettiä miksen kuuntele ja lähdin etsimään näytteitä bändin musiikista), enkä oikeastaan Andoakaan sen vertaa (siihen sentään tiedän syyn), mutta olen jo pitkään pitänyt Keniä yhtenä maailman lutuisimmista basisteista. Ja tunnustan, en hämmentynyt tästä niin pahasti kuin noista kahdesta ylemmästä aiheesta. Tämä on vaan lähinnä sööttiä.

Varmistusta tämän tiedon paikkaansapitävyyteen etsiessäni törmäsin sitten lisäinformaatioon, että v-last bändin kitaristit Yoshi ja Hiro ovat kaksoset. Siitä en sitten edes jaksanut enää hämmästyä :D

Tällaista pientä häröilyä tänään.

257 sivua Aasiasta

Löysin meidän kesämökin kirjahyllystä niin veikeän kirjan, etten kertakaikkiaan voi vastustaa kiusausta tehdä postausta siitä. Saanen siis esitellä Juha Remeksen ihastuttavan teoksen Tunne Aasia (WSOY, 1997).

Luettuani tämän lähestulkoon kannesta kanteen (jättäen joitain osia lukematta, myönnän!), minun oli ihan pakko tulla koneelle tarkistamaan kuka ihme on Juha Remes. Kirjoittajan tervehdyksen mukaan ainakin mies, joka on asunut ja työskennellyt Aasiassa vuosina 1991-1993 ja... No, eipä sitten muuta. Ei mitään tietoa siitä missä päin Aasiaa herra Remes kenties on asustellut ja työskennellyt, ei tietoa koulutuksesta tai erityisosaamisesta. Ikävä kyllä netti ei tehnyt minua hullua hurskaammaksi, joten en vieläkään tiedä onko Remes isokin kiho suomalaisessa talouselämässä tai arvostettukin Aasian tuntija.

Alunperin ajattelin, ettei minulla ole Tunne Aasia-kirjasta mitään positiivista sanottavaa. En itse pidä hiukkaakaan siitä, miten Remes niputtaa kaikki Aasian maat samaan kasaan huomioimatta juurikaan esimerkiksi sitä kuilua, joka ammottaa vaikkapa Japanin ja Intian kulttuurien välillä. Enkä kyllä ole erityisen ihastunut Remeksen tapaan kuvata aasialaisia. Ihan kuin lukisi jotain 1800-luvun siirtomaaisäntäharrastelija-antropologin muistiinpanojen ja halpahintaisen horoskooppilehdykän yhteentörmäystä.

Lisäksi minusta tuntuu suorastaan edesvastuuttomalta se, että Remes kirjoittaa lahjojen antamista käsittelevässä kappaleessa "Hyviä valintoja voivat olla myös pienet elektroniikkalahjat, mm. hiustenkuivaimet ja kellot.", vaikka jo kiinan kielen alkeisoppikirjasta löytyy tieto siitä kuinka "lahjoittaa kello" (送钟 sòng zhong) ääntyy samoin kuin "saattaa kuolemaan" (送终). Graah. Ilmeisesti Kiina ei sitten ole niin aasialainen valtio, että tällainen pikkuseikka olisi syytä mainita edes suluissa sivun alalaidassa. Toisen aika jättimäisen virheen Remes tekee väittäessään malajia ja indonesiaa arabiansukuisiksi kieliksi... Arabia nyt kuitenkin sattuu ainakin toistaiseksi majailemaan luokassa afroaasialaiset kielet, kun taas indonesia ja malaji lasketaan austronesialaisiksi kieliksi. Ihan syystäkin.

Mutta kuten sanottu, en voi puhua tästä kirjasta pelkkää pahaa. Pikkuvirheitä sattuu ja niitä kuuluu kaiketi sietää. Lisäksi Remeksen kirja alkaa olla jo aika vanha ja maailma on muuttunut neljässätoista vuodessa (esimerkiksi Thaimaassa on tapahtunut jonkinasteista taloudellista edistymistä). Lisäksi tekstin painopiste on liike-elämässä, neuvotteluista selviämisessä ja liike-elämän yleisaasialaisten piirteiden kuvaamisessa. Erityisen mahtavia ovat jokaiselle Aasian maalle erikseen kirjoitetut historiatiivistykset ja markkinoiden yleiskuvaukset, joista saa melko hyvän käsityksen kunkin maan tilanteesta. Me likes ♥

Lisäksi Remestä on varmasti höykytetty viimeisten neljäntoista vuoden aikana ihan riittävästi kirjan pikkuvirheistä ja kielikuvista, joten ehkei minun enää tarvitse.

Eli toisin sanoen, jos teillä nyt sattuu olemaan puutetta Aasia-painotteisesta lukemisesta ja haluatte lukea kirjan, jossa otetaan huomioon valtava alue Saudi-Arabiasta (jep jep, Remes kyllä on ottanut takasivuille mukaan Saudi-Arabian ja Kuwaitin, mutta jättänyt esimerkiksi Mongolian kokonaan pois. Jännää. Ilmeisesti Mongolia sitten lasketaan johonkin Keski-Aasiaan, joka ei ole Aasiaa sanan varsinaisessa merkityksessä) Intian kautta Kambodzan poikki, koukaten Filippiineille ja sieltä Taiwanin, Japanin ja Koreoiden kautta Kiinaan.